Men At Work (1990)

"Men At Work" on Sheenin veljeskaksikon legendaarinen komediaelokuva 90-luvun alkuhämäristä. Miksi se on legendaarinen? En tiedä, kaikkien mielestä se vain on sitä.

Carl Taylor ja James St. James ovat parikymppisiä roskakuskeja, surffaajia ja paskanjauhajia. Carl (Charlie Sheen) tykkää aloittaa hitaat aamunsa kyttäämällä vastapäisen talon asukkaita kiikareillaan, toisinaan hän ampuilee mainoksia ilmakiväärinsä kanssa, avoimesta ikkunasta. Aikuinen mies ja lättähattujen hommissa. James (Emilio Estevez) on Carlin kämppis ja alisuorittaja. Molemmilla on haaveena perustaa yhteinen surffikauppa ja paeta oravanpyörästä. Iltaisin kaverukset juovat kaljaa, Jägermeisteria ja pelaavat Trivial Pursuitia. Hommat eivät etene. Jos tämä elokuva olisi tehty Suomessa, olisi se palkittu viidellä Jussi-palkinnolla ja Hesburgerin sponssilla.

Elokuvan alussa todistamme klassista Paha jätkä-skenaariota, jossa tukkansa taakse kammannut sadetakkimies tutkailee rannikkoa kiikareilla. Sammakkomiehet dumppaavat keltaisia ja ikävästi vuotavia jätetynnyreitä Las Playasin rantavesiin, yön pimeydessä. Kiikari-ukko on urakkaan tyytyväinen, hänen seurassaan hikoileva mies ei sitä ole. Jack Berger on kunnanvaltuutettu, joka on juuri keskellä omantunnon kriisiä. Hän on antanut läheisen maalitehtaan ja sen häikäilemättömän toimitusjohtajan, Maxwell Potterdamin kaataa ympäristömyrkkyjään luontoon, asiallista korvausta vastaan. Moraali on kuitenkin voittanut materian. Hän kertoo shakaalimaisesti hymyilevälle Potterdamille, että Luontoäidin väkisin makaamiselle on tultava loppu. Juppi virnuilee, hänen mielestään homma on ihan ok. Mitä vitun väliä luonnon tilalla on sitten, kun itse pötköttää arkussa kaksi metriä multaa päällä? Bergerin on turha haaveilla enää luottamusviroista Los Angelesin kaupungissa. jos tämä äityy laulamaan näistä liikekuvioista eteenpäin. Tätä Potterdamin ei olisi kannattanut sanoa ääneen, sillä virkamiehen povitaskusta löytyy vanha kunnon kikka kolmonen; Sanelukone joka on nauhoittanut koko sananvaihdon.

Carl ja James istuvat taas pitkän työpäivän päätteeksi keittiössä, analysoimassa elämäänsä. Työt maistuvat paskalta. Carl on juuri menettänyt tyttöystävänsä, tämä ei nähnyt tulevaisuuttaan roskakuskin rakkaana. Kyynisempi James ei osaa kantaa asiasta huolta, hän on omien sanojensa mukaan ollut viimeksi tosissaan rakkauden kanssa yläasteella, huulihalkioisen tytön kanssa. Kaljoittelevat kaverit todistavat ikkunastaan kärhämän, Carl on aikaisemmin kyttäillyt kaihtimiaan avoimena pitänyttä naapuriaan, Susania, terveellisesti yli kuusi viikkoa, päivittäin. Tämä nainen on sattumalta myös kaupungintaloon pyrkivän Jack Bergerin kampanjapäälikkö. Kiharapää on tietämättään joutunut pesunkestävän farssin keskipisteeseen. Toimistossaan kuumotellut Berger on epähuomiossa luovuttanut naiselle nauhansa, jolla Potterdam puhuu itseään pussiin. Hänelle itselleen on päätynyt nauha, joka on täynnä Euro-teknoa. Tämän kasetin kanssa on käyty jo viranomaisen puheilla, joka on puolestaan laulanut käynnistä epäviralliselle työnantajalleen, maalitehtailija Maxwell Potterdamille.

Berger on siis kaulaansa myöten kusessa, ja saapunut palkollisensa oven taakse. Nainen ei tiedä mistään mitään, kunnanvaltuutettu vielä vähemmän. Kiihkeä sanaharkka päättyy siihen, että Susan lähtee asunnostaan, noutamaan työpaikalle unohtunutta nauhaa. Carl ja James eivät kuule tämän sanaharkan yksityiskohtia, vaan olettavat, että kyseessä on perinteinen perheriita. Carl hakee vaatekaapistaan ilmakon ja päättää puuttua tilanteeseen, ampumalla kotirauhaa häiriköivää pukumiestä. Luoti osuu kohteeseensa, vaikka parvekkeen ovet ovat kiinni. Kaverukset nauravat paskaisesti ja hyppäävät lattialle piiloon. He eivät näe sitä, että pakaraansa hierova Berger saa asuntoon seuraa, kaksi Potterdamin palkkalistoilla olevaa ammattitappajaa. Nämä kuristavat toimeksiantonsa, sillä perinteinen luoti sotkisi ikävästi seiniä. Bergerin kalmo pakataan tottakai keltaiseen, huonosti pitävään tynnyriin. Tynnyri työnnetään liian pienen auton liian pieneen takakonttiin. Mitä tapahtuu kun toinen palkka-tappajista ajaa reippaalla tilannenopeudella monttuun? Tynnyri tottakai lentää kadulle, roskaämpäreiden viereen, ämpäreiden joiden on määrä tyhjentyä taas seuraavana aamuna. 

Carl ja James hoitavat töitään suhteellisen leväperäisesti. Vittuuntuneet ihmiset pommittavat jätefirman johtajaa valituksillaan, kunnes tämä usuttaa lankonsa, ylitarkastaja Louis Feddersin pariskunnan kolmanneksi pyöräksi. Fedders on Vietnamin sodan veteraani, joukkotuhosta haaveileva traumatötterö. Troikka löytää kierroksensa keskellä Bergerin ruumiin. Ensin kaverukset luulevat tämän menehtymistä omaksi syykseen, myöhemmin he päättelevät, että murhaaja on se vastapäisessä talossa asuva likainen enkeli. Feddersiä harmittaa vain se, että joku on heittänyt täysin hyvän valkoisen pojan menemään. Bergerin ruumista ei tietenkään luovuteta poliisille, vaan se kätketään Richard Nixon-maski päässä kaverusten asuntoon, tottakai. Erinäisten yhteensattumusten kautta soppaan on sotkettu kohta niin Susan kuin myös pitsapoika, kaksi poliisia, käytännön piloista Jamesille kostoa hautovat työtoverit, sekä 8-vuotiaan tasolla operoivat ammattitappajat.

"Men At Work" on perinteinen väärinkäsityksiin nojaava tilannekomedia, joka on esimerkiksi Ranskassa kuumaa kamaa. Sivistyneessä maailmassa kurssi ei ole niin korkealla. Komedia lainaa, taikka varastaa monesta suunnasta. Se on omituinen sekoitus "Weekend At Bernie's"-raadonpiilotusleikkiä, Estevezin aikaisempaa "The Stakeout"-kyttäyskomediaa, sekaan on ängetty ehkä myös "Repo Man"-kulttiklassikkoa. Elokuva ei viihdy edellämainitun mukaisesti yliluonnollisissa maisemissa, eikä parivaljakko vedä työvuorollaan piriä haukkuen "Vitun tavallisia ihmisiä". Eräässä krapulaisessa kohtauksessa Sheen tosin vääntää jäätelöstä, vanhasta kahvista, yrttiviinasta ja pilleripurkin pohjista palautusjuoman. Vai onko kyseessä sittenkin Behind the scenes-meininkiä? Tai vitustako minä tiedän? Jamesin työpaikan kaapista löytyy Circle Jerks-yhtyeen tarra, bändi esiintyi myös elokuvassa "Repo Man". Ehkä tämä on ainoa yhteys näiden filmien välillä.

"Men At Work" on suurimmaksi osaksi vain joukko erilaisia kohtauksia, jotka on nidottu leikkauspöydällä yhteen, lopputulos melkein muistuttaa länsimaalaista, draaman kaaren omaavaa hassuttelua. Pätkässä ei ole kummoistakaan juonta, kaikki hahmot ovat vain enemmän ja vähemmän olosuhteidensa uhreja tai epärationaalisia. Emmekö me lopulta ole sitä jokainen?

Päällimmäisenä motiivina on ollut laittaa kassamagneettiveljekset saman nimikkeen alle. Joku on kaikessa tohinassa vain unohtanut sen tosiseikan, että tarina tarvitsisi juonen, mielellään. Nyt sitä löytyy yhtä paljon kuin "Yksinäinen kotirouva tilaa pitsan extra-makkaralla"-pätkistä, joita tällaisten blogien lukijoilta poikkeuksetta löytyy kovalevyltään teratavun verran.

Kuten kaikki tietävät, ovat Charlie Sheen ja Emilio Estevez veljeksiä. Charlie on Sheen, koska hänen isänsä Martin on myös Sheen. Paitsi että hän on Sheen taiteilijanimeltään, alunperin veljesparin isä on kirkossa kastettu nimikkeellä Ramon Antonio Gerard Estevez. Charliesta poiketen ottivat muut sisarukset käyttöönsä virallisen sukunimensä, koska eivät halunneet ratsastaa lahjakkaan isänsä takinliepeillä. Tämä on omituinen valinta, sillä isä ja veljekset näyttelevät toistensa elokuvissa ja tv-sarjoissa jatkuvasti. Vaikka Estevezit ovat kasvonpiirteiltään sen näköisiä, että he molemmat ovat saaneet alkunsa samoista kiveksistä, ei kukaan jaksa asiasta välittää. Tässä elokuvassa he ovat kaveruksia, jotka päättävät tuhota maailmaa saastuttavan, murhaankin kykeneväisen tehtaanjohtajan. Miksi? Paha sanoa. Oikeastaan tästä leffasta on paha sanoa yhtään mitään. Se toimii taustametelinä peräkammaripojan krapuloinnille, tai sairaalan odotushuoneen Marevan-jonoon. Vaikka kyseessä on komedia, ovat vitsit suht vähissä. Tai no tottakai, paskalle nauretaan ja homoista tehdään pilkkaa, mutta muuten pitelee aika hiljaista. Eikä sille kakkakepposellekkaan osaa oikein nauraa, sillä se on todella kaukaa haettu.

Arvosana: Yksi lehtikeräyksestä löytynyt, ryppyinen Ratto-lehti viidestä.

Sidekicks (1992)

"Sidekicks" on vuonna 1992 valmistunut fantasiatoimintakomedia (?) No joka tapauksessa, tämä leffa toimii kuin The Rollings Stonesin "Under My Thumb" feministidiscon viimeisenä hitaana.

Koittaa yö. Säkkipimeällä Japanin taivaalla loimottaa täysikuu. Mustaan kaapuun pukeutunut pahaenteinen hahmo kävelee rauhallisin askelin pitkin polkua, temppelin aukiota kohti. Siellä häntä odottavat 50 tummapukuista ninjaa. Alamaiset istuvat kyykkyasennossa, särmissä riveissä ja tuijottavat odottavasti alttarille. Kahden pölkyn väliin on sidottu kuvan kaunis, kimonoon puettu nainen. Mestari askeltaa kohti vikuroivaa kaunotarta, samalla hyväillen terävän miekkansa tuppea. Tiedän mitä ajattelette, mutta ei. Kammottavaan maskiin pukeutunut seremoniamestari vetääkin lahtipuukkonsa esiin, nainen huutaa kuin palosireeni. Laahustaja kohottaa teränsä iskeäkseen rituaaliuhriaan, kunnes kalliolta tilanteen kehittymistä salaa tarkkaillut valkoinen ninja hyppää hätiin. Kevyt potku naamaripellen päähän lennättää tämän aukiota valaisevaan nuotioon. Tämän perse palaa, samalla hän jokeltaa kuin Hessu Hopo. Heh heh.

Helvetti repeää. Musta joukko hyökkää valkoisen ritarin kimppuun, ukkoja putoilee kuin Timoja saunomiskisoissa. Vaikka valkoinen ninja onkin lähes yli-inhimillinen vastus, on lössissä voimaa niin paljon, että tämä jää alakynteen. Tilanteet kuitenkin elävät. Kansa kohahtaa, toinen valkoinen ninja on astunut taistelutantereelle! Kärrynpyörillä etenevä akrobaatti venkoilee kumimiehenä läpi aukion, kunnes pysähtyy, taikoo vyönsä sisältä heittotähdet ja viskaa ne millintarkasti sidotun naisen suuntaan. Köydet katkeavat, neito vapautetaan hädästä ja riistosta. Kaksi valkoista alkaa piestä tummaa joukkoa yhtenä dervissinä, kuin ennennäkemättömänä luonnonvoimana.

Eipä aikaakaan kunnes paha on kukistettu. Tummat ninjat päättävät juosta pakoon, ainakin ne joilta ei ole potkittu tajua pois ja alaleukaa irti. Nyt ensimmäinen ninja riisuu maskinsa, hän onkin Chuck Norris, tuo tappokone Jumalan armosta! Sensei on ikuisesti kiitollinen tilanteen pelastaneelle apurilleen. Mystinen tukimies näyttää myös kasvonsa, tämä paljastuu nuoreksi teinipojaksi, Barryksi. Pelastava enkeli ei ole asiasta moksiskaan, hän toteaa sinisin silmin ja vilpittömin elein, että seisoo aina parinsa Chuck Norriksen rinnalla, missä he ikinä kulkevatkin. Hän elää unelmaansa.

Avautumisen keskeyttää paskainen ivanauru. Kaikki onkin vain todellisen tuntuista haaveunta. Pahaksi onnekseen Barry kävi tätä dialogia ääneen kesken oppitunnin, luokkansa kuullen. Ikätoverit suhtautuvat tähän kuten ihmisillä on tapana kohdatessaan erilaisuutta, eli nauraen, sormella osoittaen ja pilkaten. Barry etsii astmapiippuaan, keskiraskas hengenahdistus on tosiasia. Opettaja lähestyy hönkivää poikaa. Hän on se unien kaunotar, köysiin sidottu seireeni hädässä. Fantasiamaailmassa tämä olisi palveluksen velkaa, mutta reaalimaailmassa opettajatar Noreen toteaa, että Barryn isä on syytä kutsua paikalle palaveriin. Jälleen kerran. Kirottua!

Barry Kowalski (Jonathan Brandis, RIP) on lukiota käyvä ulkopuolinen, astmasta kärsivä haaveilija. Väärinymmärretty hylkiö pakenee päiväuniinsa, jostain syystä ne keskittyvät actionsankari Chuck Norriksen ympärille. Poika pitää tätä kahdella jalalla kulkevaa lihamyllyä idolinaan. Tämän tietävät myös opettaja sekä Barryn isä, leskeksi jäänyt tietokonenörtti Jerry (Beau Bridges). Nelisilmä ei näe poikansa haaveilussa mitään pahaa. Hajamielinen ukkeli keskittyy työhönsä, introvertti poika elää unimaailmassaan. Opettajatar Noreenilla on tilanteeseen epäkonventionaalinen ratkaisu; taistelulajeista ilmiselvästi kiinnostunut poika hyötyisi tämän enon, Mr. Leen seurasta (Mako, RIP). Kaupunkiin saapuva käppänä on nähnyt elämässään yhtä sun toista, hän on myös armoton karateka. Noreen on perinyt ravintolan edesmenneiltä vanhemmiltaan, eikä hänellä ole aikaa pyörittää sitä päivätyönsä ohella. Viisas Mr. Lee on lupautunut työskentelemään keittiössä, mutta myös pojan mentorina. Siis jos tällä todella riittää kiinnostusta itämaisiin kamppailulajeihin, ja niiden kurinalaiseen harjoittamiseen. Riittävätkö Barryn rahkeet? On pakko riittää, tätä kärsimysnäytelmää on edessä vielä tunti ja vartti.

Isä-Jerry pitää tätä hyvänä ideana, mutta päättää kuitenkin tutustuttaa poikansa oikeaan karatekouluun, Joey Piscopon esittämän Kelly Stonen hornankattilaan. Isä ja poika käyvät tutustumassa premisseihin, mutta ylimielinen opettaja on varsinainen A1-luokan perseenreikä. Stone ei voi sietää Barryn sankaria. Norris on vuosia aikaisemmin vetäytynyt kilpa-areenoilta, kaiken nähneenä, kaiken voittaneena, Stone pitää kilpakentiltä vetäymisen pääasiallisena syynä itseään, Chuck nimittäin pelkää häntä. Barry ei niele tällaista, vaan läksyttää kopeaa Stonea tämän asenteesta. Vaikka poika ei ole opiskellut karatea päivääkään, tuntuu tämä tietävän paljon enemmän lajin jalosta luonteesta, kuin tämä nenänvartta pitkin tuijottava onanisti. Valintaa Stonen ja Mr. Leen välillä helpottaa myös se seikka, että Barryn pahin kiusaaja, taliaivoinen Randy Cellini on edellämainitun rehentelijän tähtioppilaita. Potentiaalisen oppilaan menetys ei hetkauta Stonea, hän hinkuttaa mitalejaan kiiltäviksi. Maine on katoavaista, mutta Stone leikkii ettei ole koskaan kuullut tätä elämänviisautta. Käytöksensä perusteella Kelly Stone vaikuttaa tosin ihmiseltä, jota on potkittu päähän niin monta kertaa, ettei tämä todennäköisesti aina muista, onko vessareissun päätteeksi muistanut myöskään pyyhkiä persettään.

Barry tutustuu Mr. Leehin ja aloittaa kurinalaisen harjoittelun, pikkuhiljaa. Alkuun poika imee astmapiippua kuin vasikka kullia, mutta kunnon kohotessa myös itsetunto kasvaa. Tämän huomaa myös luokkatoveri Lauren, ainoa ymmärtäjä pilkkaajien keskellä. Tyttö ja poika lähentyvät jopa niin paljon, että nuorimies uskaltautuu pyytämään neitiä treffeille. Vähemmän yllättäen tämä härnääjä ilmoittaa ettei pidä luokkatoveristaan, ei sillä lailla. Barry joutuu tämän tunnustuksen jälkeen sairaalaan, saatuaan pahan sairaskohtauksen. Ne naiset, ne naiset, ne naiset varieteen!

Siipirikkoinen Romeo nousee sairasvuoteeltaan tarmoa täynnä, hän on päättänyt näyttää epäilijöilleen. Aikaisemmin liikuntatunneilla vilttiketjussa istunut poika osallistuu nyt kailottavan natsiopettajansa Hornin tunneille, kateellisen Randyn harmiksi. Nuori Kowalski pärjääkin yllättävän hyvin, tiukkailmeinen opettaja on salaa mielissään. Tämä aiheuttaa Randyssa mielipahaa, se puretaan tottakai Barryyn ivasanoin ja väkivallalla. Aikaisemmin heittopussina toiminut friikki laittaakin nyt kiusaajalleen kampoihin, ilman puhalteltua. Tilanne johtaa siihen, että Randy haastaa kukkoilevan Kowalskin mukaan Texasin osavaltion karatekisoihin. Jos joku sanoo tässä vaiheessa, että elokuva on vain räikeä kopio "The Karate Kidistä" ovat he loistavan ja valitettavasti edesmenneen Greg Giraldon mukaan "Katkeria, kateellisia ja oikeassa".

Hyväntahtoisen ja kannustavan sanomansa takaa "Sidekicks" on kauhea elokuva, monella tavalla. Aaron Norrisin ohjaama nuorisoelokuva vie nepotismin ja piilomainonnan aivan omiin sfääreihinsä. Barryn toistuvasti näkemät haaveunet sijoittuvat aina Chuck Norriksen aikaisempien elokuvien maisemiin. Omalla tavallaan tämä filmi on siis mainoskimara. Barryn huone on tapetoitu Mestari Chuckin leffajulisteilla, niillä uusimmilla tottakai. Näiden filmien näkemiseen ei pojalla ikä riitä, mutta kukaan ei elokuvassa välitä tästä. Toisaalta tämä seikka on elokuvan ainoita realistisia yhtymäkohtia tosielämään. Minun lapsuudessani kukaan ei välittänyt elokuvien ikärajoista. Tai jotkut kyllä välittivät, heidän lapsiaan kiusattiin tästä syystä koulussa ankarasti. Tiedättekö mistä muusta ei välitetty minun lapsuudessani? Chuck Norrisista.

Jos Raaka-Arska Schwarzenegger ja Sylvester Stallone olivat toimintaelokuvien "Slayer" ja "Metallica", olivat Chuck Norris  ja Jean-Claude Van Damme "Twisted Sister" ja "Smurffihitit vol. 3". Kukaan ei fanittanut Chuck Norrisia, koska tämän puisevat elokuvat olivat saatanan tylsiä. Mies näytteli niissä kuin ladon kantava seinä, eli suht eleettomästi. Carlos Ray Norris on toki saavuttanut urallaan paljon. Näytteleehän tämä uskossa oleva republikaani nykyään Hesburgerin mainoksissa ja toimii Glock-pistoolien puhemiehenä. Mutta on todella vaikea uskoa, että edes vuonna 1992 kukaan teinipoika välittäisi pätkääkään tästä OstosTv-papasta. No, käsikirjoituksen mukaan Barry Kowalski fanittaa. Tosielämässä Norriksen tilalle olis voitu pestata kuka tahansa aikansa puolijulkkis. Jos skeittaus olisi ollut ysärin alussa kuuminta paskaa ja aiheena kassamagneetti, olisi leffan pääosaa voinut esittää Tony Hawk. Elokuva onkin Internetin ihmemaan mukaan Texasilaisen patjamyyjän, Jim McIngvalen hengentuotos. Leffafanilla oli taskussa ylimääräistä ja mainostensa puhemiehenä Chuck Norris, joka pyöritti omaa "Kick drugs out of schools"-kampanjaansa. Näiden voimien ristisiitoksena syntyi "Sidekicks". Kulisseissa on ehkä pesty pikkupyykin ohella rahaa. Aivopesua on ainakin yritetty suorittaa, sillä elokuvassa on hyvin tervehenkinen pohjavire ja sanoma, joka tuomitsee alkoholin ja huumeet. Hyi helvetti.

Teknisesti elokuva on kasattu todella halvalla ja hutiloiden. Mikkipuomi vilkkuu useassa kuvassa. Myös urheiluelokuviin pakollisena kuuluvat montaasit on kuvattu todennäköisesti yhdessä päivässä, yleisessä puistossa. Sitten nämä juoksukohtaukset on leikattu ja ripoteltu pitkin filmiä, jotta saadaan aikaan illuusio ajan kulumisesta. Tämän illuusion rikkoo se, että kohtauksia on kuvattu sillä objektiivilla, mikä kamerassa on sattunut sillä hetkellä kiinni olemaan. Eli objektiivi on usein väärä. Barryn ja Mr. Leen vaatteet eivät myöskään vaihdu näiden kohtausten välillä mainittavasti. Onko tämä muodin vastainen kannanotto elämämme kertakäyttöisyydelle? Leffan keskikrouvissa näitä montaasi-kohtauksia nähdään vajaa kymmenen kappaletta. Se ei ole juonen kuljettamista, se on ajantappoa. Kuvittele "Rocky", jossa Stallonen juoksulenkki Philadelphian poikki näytetään reaaliajassa. Eräässä ikimuistoisessa kohtauksessa liikunnanopettaja Horn tekee Barrysta silmätikun koko luokan edessä. Hän käskee juippia kiipeämään katosta roikkuvaa köyttä pitkin, kaikki nauravat tälle. Poika pääsee omin avuin ylös muutaman metrin, kunnes rinnalle kiipii öljyinen Chuck. Tämä näyttää Barrylle, miten köyttä kiivetään oikeaoppisesti. Taustalla soi "Delta Force"-elokuvan tunnari. Efekti on hieman samanlainen, kuin "Pahat Pojat"-elokuvassa Vesa-Matti Loiri hakkaisi lapsiaan Uuno Turhapuro-teeman soidessa taustalla. "Sidekicks" on täynnä kohtauksia, jotka nostavat olemassaolollaan katsojan mieliin kysymyksiä / tunnekuohuja. Selityksiä ei heru. Se on omalla tavallaan kuin elämä; sekava pettymys. 

Elokuvan loppu on juustoisempi kuin karppaajan kylmäkaappi. Barry on treenannut karatea omaksi huvikseen muutaman kuukauden, mutta yhtäkkiä hän onkin valmis ottelemaan kiusaajaansa vastaan kun käsky käy? Koulukiusaaja Randy on treenannut pienempiensä potkimista jo vuosia, mutta tämä looginen epäkohta ei haittaa ketään. On myös epäselvää, miksi tämä ylipäätään piinaa Barrya. Tai no, Chuck Norriksen fanittaminen on ihan pätevä syy, näin jälkikäteen ajateltuna. Kolmen hengen kopla (Barry, opettajatar Noreen ja Mr. Lee) osallistuu kisoihin, jokainen omiin näytöslajeihinsa. Mutta tämä joukko ei tiedä etukäteen sitä faktaa, ettei turnaukseen hyväksytä alle neljän hengen tiimejä. On suunnattava silmänsä katsomoa kohti (joka on elokuvassa pimeänä, koska näin säästetään kustannuksia statistien palkoissa). Kuka voisikaan liittyä puuttuvaksi jäseneksi..? Karatekisat itsessään pelastavat koko elokuvan, sillä naurettavuus viedään niissä tappiin. Tunnelman kanssa on vähän niin ja näin. Hyvässä elokuvassa tämä hetki toimisi jännityksen kulminaatiopisteenä. Kyseessä ei kuitenkaan ole hyvä elokuva, joten finaali on vain todella typerä. 

Vaikka Mr. Lee heittää Liptonin teepusseista tuttua keittiöpsykologiaa ja viisauksia pojalle, on elokuvan maailma hyvin vastuuton. Haaveilussa ei ole mitään pahaa, mutta Barryn kuvitelmat ovat tälle hyvin todentuntuisia, hän on kuin psykoosissa. Vaikka hän unissaan on pelastamassa opettajaansa (nainen on aina köytetty puuhun, ja odottaa avuttomasti pelastavaa miestä), on puberteettimaisen pimpasta haaveilun sijaan vahvimpana motivaattorina aina väkivalta ja kosto. Barry näkee hyvin elävästi olevansa Vietnamissa teurastushommissa konekiväärin kanssa, seuraavassa unessaan hän heiluttelee pistoolia Villissä Lännessä. Nämä kohtaukset ovat koomisia, mutta silti yksinäisen koulukiusatun kostofantasioita. Niitä ei kukaan tuomitse, paitsi silloin kun ne haittaavat koulutöiden tekoa. Isälle on ihan ok, että poika viettää iltansa katsellen videoväkivaltaa haavi auki. Mitään keskusteluyhteyttä ei synny. Filmi paasaa, että kosto ei kannata ja todellista voimaa on olla käyttämättä sitä. Mutta aina kun sauma turpakeikalle aukeaa, on täysin perusteltua piestä vastustajansa liemiruualle. Kun Chuck Norris esiintyy elokuvassa, on hän aina sotajalalla. Oli kyseessä "Sidekicks" tai mikä tahansa hänen aikaisempi elokuvansa.

Näyttely on tässä elokuvassa kammottavan huonoa, kautta linjan. Pääosaa esittävä Jonathan Brandis yrittää pitää jonkinlaista tasoa yllä, mutta hän ei voi pelastaa koko elokuvaa, varsinkin kun vetonaula-Norris vesittää jokaisen kohtauksensa pahvipäisyydellään. Todennäköisesti hänen esiintymisensä on aikanaan hoidettu parissa kuvauspäivässä, karvanaama pyörii lavasteissa ehkä vartin verran elokuvan kestosta. Norris vain kävelee paikalle, heittää pari kommenttia ja pakolliset roundhouse-potkut pahisten päihin. Joey Piscopo ansaitsee roolityöstään erityismaininnan, se on hirvittävä. Voisin sitä analysoida tässä vilkkain sanakääntein, mutta moni voi ottaa nuo sanavalinnat vihapuheena, joten siirrän tässä vastuun katsojalle. Myös Randy Celliniä esittänyt John Buchanan tekee elokuvassa niin selvää jälkeä liimanhaistelijan roolissaan, että tämä vaihtoi myöhemmin kokonaan alaa. Brandis, Mako ja myös Rambo kakkosesta tuttu Julia Nickson hoitavat hommansa hyvin. Beau Bridges osaa myös asiansa, siis silloin kun sattuu ruudulla näkymään. Isä häviää kesken elokuvan johonkin vajaaksi 20 minuutiksi, muttei tätä kukaan huomaa. Tai asiasta ei kukaan välitä. 

Pienellä twistillä tämä elokuva voisi olla draama kouluampujasta, riipaiseva kuvaus niistä ratkaisevista hetkistä, ennen peruuttamatonta. Mikä pahinta, esitetään väkivalta näissä unipätkissä slapstick-huumorilla ja Disneyn leffoista tutuilla ääniefekteillä. On vaikea ottaa selkoa siitä, onko Barry tosissaan näiden harhakuvitelmiensa kanssa. Tosissaan hän on siinä vaiheessa, kun toteaa opettajalleen "Nobody likes me". Hän on myös oikeassa. Isä, opettaja, Mr. Lee ja Lauren huolehtivat pojasta, muu maailma on häntä vastaan aamusta iltaan. Barry Kowalski ei ehkä ole se teinipoika, jonka tulisi tavata idolinsa, hän ei tunnu elävän tällä planeetalla.

Miksi minä arvostelen tällaista viihdettä? No, olen sen nähnyt lapsuudessani monen monta kertaa, koskaan siitä pitämättä. "Sidekicks" oli niitä vhs-ajan leffoja, joita katseltiin sadepäivinä vain siitä syystä, että jokainen kolmesta Nintendo-pelistäsi oli joko pelattu läpi, tai sitten todettu lukuisten raivokohtausten jälkeen mahdottomiksi. Totta, olisihan sitä voinut käyttää aikaansa vaikka rakentavien harrastusten äärellä, mutta miksi? Jos jossakin ei ole paras ilman vakavaa harjoittelua ja kurinalaisuutta, on se turhaa hommaa. Otetaan vaikka kitaran soittaminen, sillä taidollahan ei olisi tehnyt mitään? Esimerkiksi vaikka teini-ikäisenä bileissä, joissa jokainen Landolaa kantanut veti kärpäspaperin tavoin tyttöjä puoleensa...VITTU! Nooh. 

Kelle minä suosittelen tätä elokuvaa? Kaikille huonon elokuvan ystäville. "Sidekicks" on halpa karateleffa joka yrittää samaan aikaan olla nuorisodraama, fantasiaelokuva ja komedia. Se ei onnistu olemaan vakavasti otettava draama, fantastinen saati hauska. Tai no otetaan takaisin, se on hauska, mutta tahattomasti. Elokuva tuomitsee väkivallan, mutta tekee siitä samalla hassun oloista, antaen pienipäisille katsojilleen vain myöhemmin kaduttavia ideoita. "Sidekicks" on jostain kumman syystä saanut aikanaan hyvin alhaisen ikärajaluokituksen, elokuvassa ei myöskään kiroilla. Jouduin konsultoimaan asian johdosta toista elokuvan nähnyttä miestä, perheenisää ja pikkuveljeäni. Kysyin että antaisiko hän kuusivuotiaan poikansa katsella tätä filmiä hyvällä omallatunnolla, vailla pelkoja siitä tämä vain matkii kaiken ruudulla näkemänsä? Vastaus oli "Vitut, en todellakaan".

ps. Elokuvan voi halutessaan katsella vaikka Youtubesta. Minulta tätä kasettia ei enää saa, sillä lainasin sen yläasteella Mikolle ja nauha jäi sille tielleen. Vitun luopio!

Arvosana: Puolitoista paniikkikohtausta viidestä.
Traileri

The Dentist (1996)

"The Dentist" on vuonna 1996 valmistunut b-luokan kauhuelokuva. Se on nopeasti ja halvalla väännettyä, alhaista ja ahdistavaa saastaa. Eli parasta.

Tri Alan Feinstone (Corbin Bernsen) on menestynyt hammaslääkäri. Miehellä on yksityispraktiikka, talo paremman väen asuinalueella ja Voguen kannesta repäisty vaimo. Tohtori Feinstonella on myös pinna kroonisen tiukalla, kellon ympäri. Elokuva lähtee käyntiin valkoisesta huoneesta. Siellä pedantti tohtori kuuntelee Puccinia ja harjoittelee käsillään hammastarkastuksen erinäisiä vaiheita, vailla laitteita. Varjoleikit muistuttavat miltei masturbaatiota, jossei nyt fyysistä, niin todellakin henkistä. Tärähtäneen oloisella tohtorilla on katsojalle tarina kerrottavanaan. Se onkin aikamoista Alibi-materiaalia.

Valkoisesta huoneesta siirrymme sillalla Feinstonen valkoiselle talolle. Torppa on kallis, sisustettu kalliilla maulla, takapihaa hallinnoi uima-allas. Kodin pinnat ovat puhtaan valkoiset, kuin Ikean keittiömainoksesta. Tuhansien dollarien nahkasohvien alla eivät pidä majaansa pölykoirat, saati sinne hutaisten lakaistut juustonaksut. On selvää että tässä taloudessa Kodin Mäntysuopaa käytetään ämpärikaupalla. Poramies valmistautuu työpäiväänsä, kireänä kuin viulun kieli. Otsasuoni tykyttää jo kukonlaulun aikaan verotarkastajan soiton johdosta. Työpaidan rinnassa näkyvä pienen pieni tahra on kaatamassa mielenterveyden korttitaloa. Tätä harmia hän purkaa Brooke-rouvalleen, siitäkin huolimatta että heidän hääpäivänsä on koittanut. Vaimo lohduttelee miestään. Kuumotusmiehen leposyke lähteekin naisen kosketuksesta laskemaan kahdestasadasta leppoisemmille kierrosluvuille. Ainakin hetkeksi, kunnes hän huomaa, että palvelusväen kanssa aiemmin jutustellut vaimo on liihottanut kylpytakkinsa alla ns. "pillusillaan". Tämä on Feinstonen mielestä liian boheemia toimintaa. Vaimo on myös viipyvästä tuoksusta päätellen käynyt salaröökillä, tapa jota kontrollifriikki aviomies pitää ällöttävänä. Töihin on kuitenkin lähdettävä, varauskirjat pullistelevat potilaista. Pihalla mies törmää uuteen harmin aiheeseen. Uima-altaan suodatin on kyrvähtänyt. Ilman paitaa ulkona viihtyvä bodari korjailee vikaa, mutta tohtorin harmiksi liian leväperäisin ottein, liian vähissä vaatteissa. Kollin suupielessä käryää rööki. Farkut ovat tahrittu suodattimen liejuun ja paskaan, Siivousintoilija-Alanille tämä näky on kokonaisuudessaan kuvottava, ja tunnekuohuja aiheuttava. Vitutuskäyrä hakkaa punaisella ja mustasukkaisuus nostaa myrkynvihreää, rumaa päätään. Ilmapiiri on lievästi tulehtunut.

Kovin kauas ei tohtori ehdi kotipihastaan, kun hän muistaa unohtaneensa jotakin työhuoneensa pöydälle. Feinstone kaartaa takaisin. Verhojen välistä hän todistaa elämänsä peruspilarien kaatuvan. Hääpäivästä intoillut vaimo tekeekin nyt tuttavuutta allaspojan kanssa, suutelemalla kernaasti tämän sukuelimiä tohtorin aurinkotuolissa. Lekuri katselee tätä peliä sivusta aikansa, silmäkulma nykii pahasti. Näky on sen verran raskas paukku, että on istahdettava alas työpöydän ääreen, tutkimaan sen laatikostoa. Sieltä löytyykin Walther PPK, James Bondin suosima työkalu kinkkisiin tilanteisiin. 007:n tavoin on tohtori omasta mielestään oikeutettu tappamaan.

Totuus ja taru alkaa sekoittumaan hallusinoivan tohtorin kiusatussa mielessä. Hetken aikaa hän näkee itsensä ampumassa vaimonsa nielurisoja mulkullaan tökkivää rööri-Roopea kasvoihin. Kohta Feinstone havahtuu autostaan, seuraamasta tätä kotinsa ja avio-onnensa häpäisijää. Gigolo ei ole viehtynyt vain tohtorin vaimoon. Tämä tarjoaa laajaa huoltopalveluaan myös naapurin rouvalle, joka ottaa tarjouspaketin hymyhuulin vastaan. Feinstein on raivoissaan, mielissään ei ole myöskään talon emännän vahtikoira, äkäinen rottweiler. Koira haukkuu aikansa tälle puskassa kyttäävälle hammashygienistille, kunnes nelijalkaisen onnistuu karata aidan läpi, ja porata hampaansa tämän hanskaan kiinni. Waltherin iskuri naksahtaa, Musti lähtee koirien taivaaseen ja puruleluna toiminut stressipallo kaasuttaa työpaikalleen. Tämä ei todellakaan ole hidas aamu suoraan Flora-mainoksesta.

Odotushuone on täyttynyt kiireisistä ihmisistä. Vuoroaan odottelevat muun muassa bimbo missi lipevän asiamiehensä kanssa, myös teinityttö Sarah on innokkaasti odottelemassa hammasrautojensa poistoa. Kun tohtori saapuu otsa hiessä ja käsi veressä työpaikalleen, on aika siistiytyä ja ottaa vastaan ensimmäinen potilas. Feinstonen alaiset ja tämän potilaat ovat autuaan tietämättömiä miehen mielentilasta. Pillereitä popsiva hermokimppu yrittää skarpata, mutta alitajunta syöttää kuvastoa vieraisen miesten kanssa pelehtivästä vaimosta ja saastasta, joka tahrii pikkuhiljaa tohtorin kliinistä ja steriiliä maailmaa. Edes perhepaketillinen rauhoittavia ei enää paikkaa tilannetta, potilaat alkavat huomata tämän. Ainakin viimeistään siinä vaiheessa, kun oikoja saa pienen pojan ikenet vuotamaan. Seuraavan potilaan kanssa Feinstone syyllistyy harhapäissään seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Kun vähät asiakkaat ja työtoverit on komennettu kotiin, päättää epätoivoinen endodontti aloittaa ristiretkensä kariesta ja mädännäisyyttä vastaan, hinnalla millä hyvänsä. Lumppu-vaimon on saatava opetus uskollisuudesta. Hammashygieniansa laiminlyövät asiakkaat on myös saatava uskomaan, ettei hammaspyykistä auta laistaa.

"The Dentist" on ahdistava elokuva. Vampyyrit, zombiet ja kirvesmurhaajat eivät tunnu tänä päivänä pelottavan enää edes sylivauvoja, mutta suuhun kajoaminen kammottaa jokaista, paitsi sadomasokistia. Psykologisessa mielessä tähän toimitukseen yhdistyy alistuminen, kivun pelko, intimiteetin ja hallinnan menetys. Olihan länsimaalaisen psykiatrian guru Sigmund Freudkin aikanaan sitä mieltä, että hampaiden menetyksestä uneksivat miehet pelkäävät alitajuisesti impotenssia. Vaikka monella on turpa auki jatkuvasti, ei sinne haluta kurkittavan. Hammastarkastus on toimenpiteenä henkilökohtaisuudessaan vain piirun verran alempana paksusuolitähtystystä, suoritettiin tämä gastroenterologinen kurkkaus sitten TAYSsissa, tai Sörkan vankilan suihkuosastolla vartioivan silmän välttäessä. Luottamus hoitosuhteessa on kaikki kaikessa. Mitä jos henkilökohtaisinta ruumiinosaasi tutkiva lääkäri onkin salaa sadistinen peto?

"Hammaslääkäri" käyttää tätä universaalia pelkoa härskisti hyödykseen. Erikoistehosteet ovat kuvottavia, mutta sopivan ylilyöviä mennäkseen täysin realismista. Veri lentää kuin Raatteentiellä, raivohullun tohtorin hammaspiikkausta ei jätetä katsojan mielikuvituksen varaan. Iljettäviä yksityiskohtia näytetään siihen pisteeseen, että kovahermoisimmankin katsojan tavarahissi alkaa nykiä ylös. Ehkä tästä syystä on elokuvaan jäänyt ilmiselviä klaffivirheitä. Muun muassa kuvausryhmän varjoja näkyy pitkin elokuvaa, varmistamassa ehkä katsojalle, että he seuraavat kuitenkin vain elokuvaa. Tai sitten syynä on vain kiire ja huolimattomuus, kuuleman mukaan tämä melodraama kaavittiin kasaan alle kuukaudessa ja 700 000$ budjetilla. Eli hyvin huokeasti. Tällaisten leffojen kuluihin ei yleensä kipata kottikärrykaupalla käteistä.

Jos tehokeinojen käyttö on likaista, on sitä myös koko filmin yleisilme. Halpuus paistaa läpi jokaisessa otossa. Kuvan laatu on rupista, varsinkin elokuvan alussa. Se kertoo siitä, että tämä taideteos on jyrätty jo kertaalleen käytetyn, halvan filmin päälle. Vaikka elokuva on täynnä oksettavaa retostelua, osataan tietyissä kohdissa jännitystä paisuttaa myös ajan kanssa, kuin pullataikinaa. Taikina tarjotaan kuitenkin lopulta raakana. Pakkosyötetyn katsojan maha heittää hurlumheitä pitkään tämän kokemuksen jälkeen. Turbohiivassa ei ole säästelty. Jo elokuvan kansi- ja julistetaide on ällöttävää ja "Hyi vittu, ei kiitos!"-reaktioita nostattavaa. Ahdistavampaa kuvastoa löytyy korkeintaan alkuperäisestä "It"-minisarjasta ja "Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu!"-kauhutrilleristä.

Vaikka kyseessä on tarkoituksellisen shokeeraava kauhuelokuva, on nuhteita jaettava tarinan kuljetuksesta. Leffa ratsastaa pitkälti vain yhdellä juonikuviolla mielipuolen kostosta, sivuhahmoille tai ylimääräiselle ei ole sijaa. Pettävän vaimon taustaa ja motiiveja olisi ollut soveliasta valaista hieman. Hänen valintojaan ei selitetä oikeastaan millään tavalla. Kun naapurin koira löydetään ammuttuna kotipihastaan, soittaa järkyttynyt emäntä tottakai tinanapit paikalle selvittämään tilannetta. Kevin Foreen esittämä etsivä työpareineen vilahtelee silloin tällöin kuvissa, luomassa ajojahdin tuntua, mutta eivät he mitään kummempia Ahaa!-elämyksiä saa keissiä setviessään. Yleensä he vain odottelevat labratuloksia, tai sattuvat paikalle kun pahaa on jo tapahtunut. Elokuva olisi toiminut ilman tätäkin parivaljakkoa, sillä alusta asti on selvää, että kahelin lekurin valitsemat raiteet tulevat johtamaan vuoren seinään. Ohut aihe johtaa myös siihen, että jopa 90min kestossa on liikaa joutokäyntiä, kuin huonossa koulunäytelmässä.

Corbin Bernsen on egomaanisena tohtori Feinstonena passeli valinta. Hahmo on ilmiselvästi paranoidi skitsofreenikko, joka pursuaa narsistista raivoa. Mies on samaan aikaan mielestään ylivertainen, mutta myös hajoamispisteessä oleva ressukka, kuin nykyinen Yhdysvaltain istuva presidentti. Rakkaudessa pettynyt Feinstone on kauhuelokuvien psykopaateista poiketen inhimillinen hahmo, ainakin toisinaan. Kuka ei olisi eron hetkellä elätellyt mielessään kostofantasioita entistä puolisoaan kohtaan? Feinstone ei lopulta välitä muista kuin itsestään, hän toteuttaa synkimmätkin suunnitelmansa. Vaimon uskottomuus on tälle vain häpäisy, ei oire parisuhteen syvistä ongelmista. Asiakkaat ovat hänelle vain valehtelevia jätekasoja, heidän suunsa ovat täynnä valheita ja likaa. Täydellisyyteen pyrkivä tohtori ei kestä epäonnistumisia, häpeää tai syyllisyyttä. Siinä mielessä hän on kuin humalainen viikonloppuisä Imatralta, joka lähtee kirveen kanssa kylille selvittämään asioita. 

Peiliin Feinstein ei katso, henkisessä mielessä. Fyysisesti kyllä, sillä veriroiskeet on soveliasta pestä pois ennen seuraavan asiakkaan saapumista. Sympatiaa ja sääliä ei tohtorille voi kuitenkaan jakaa. Hän on hahmona inhottava ja luotaantyöntävä, lähes koko elokuvan keston ajan. Sympatiaa ei irtoa myöskään Feinstonen kaksinaamaiselle vaimolle. Paitsi tietenkin siinä vaiheessa, kun tämä joutuu vastaamaan teoistaan, hyvin groteskilla tavalla. Jos joku hahmo pään paijausta tässä elokuvassa ansaitsee, on se hyvin epätodennäköisesti Feinstonen tielle ja lompakolle osuva verotarkastaja. Ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat tässä skenaariossa ehkä toteuttaneet omia fantasioitaan.

Ohjaaja Brian Yuzna taitaa ällöttävän ja halvan kauhuelokuvan. Mies on tuttu sellaisten korkeakulttuuriteosten takaa kuten "The Re-Animator" ja "Society". Jälkimmäinen kuvaa elitististä bättre folkkia hyvin inhottavalla tavalla, näissä piireissä viihdytään todellakin pää syvällä omassa perseessä. Kirjaimellisesti. "The Re-Animator" ei myöskään sovellu herkkävatsaisille, saati treffileffaksi, allekirjoittanut voi vahvistaa tämän. Takavuosina pyysin luokseni nuorta naista kahville ja pullalle, kyseinen hullu suostui. Treffeillähän katsotaan tottakai silmiin ja jutellaan henkeviä. Mutta muutaman tunnin höpötyksen jälkeen ei tämä naishenkilö ymmärtänyt lähteä kotiinsa. Ajattelin että keskustelun taustalle on hyvä laittaa filmi pyörimään, minulta alkoi nimittäin painokelpoinen juttu ja taikatemput loppumaan. En ollut aikaisemmin tätä kulttihelmeä katsonut. Myöhemmin toivoin että näin olisi käynyt, silloin olisin ehkä valinnut toisin. Siinä vaiheessa kun todistimme hypoteettisen vaimoni ja hypoteettisten lasteni äidin kanssa kohtausta, jossa irtileikattu, mutta silti elävä vanhan miehen pää yrittää suorittaa cunnilingusta ruumishuoneen pöydälle sidotulle, vastentahtoiselle neitokaiselle, oli peli selvä. Tyttö lähti, eikä kalenterista tämän jälkeen yllättäen löytynyt enää koskaan aikaa seuraaville kakkukesteille. No, parempi hänelle.

Treffileffaksi en suosittele myöskään "Hammaslääkäriä". En ainakaan silloin, jos sinulla on taka-ajatuksena laittaa kumppanisi suuhun jotain leffan loputtua, saatanan sika! Sen sijaan suosittelen sitä kaikille hammaslääkäripelkoisille. Tämän elokuvan nähtyään on ottanut henkisesti ns. "löysät pois", joten mielikuvituksella ei ole paljon valinnanvaraa kehitellä pahempia uhkakuvia ja kauhuskenaarioita. Myös halvan kauhun ystävät, koti-Mengelet ja sadistit nauttivat filmistä varmasti.

Elokuvasta on vähemmän yllättäen tehty muutamaa vuotta myöhemmin jatko-osa. Bonuksena voin arvioida sen teille, rakas tuhatpäinen lukijakuntani:

Sama elokuva kuin edeltäjänsä, lähes identtisellä juonella.

Arvosana: Kaksi ilman puudutusta tehtävää juurihoitoa viidestä.

The Phantom Of The Opera (1989)

Gaston Lerouxin novelliin pohjautuva "The Phantom Of The Opera", on vuonna 1989 valmistunut kauhujännäri. Keitoksessa on mukana myös ripaus romantiikkaa ja musikaalia. Harmi vain, että sopan muut ainekset on kehitetty valmispusseista. Päiväyskin on jauhoista mennyt aikoja sitten.

Heti alkutekstien jälkeen tarkennetaan katsojille seuraavaa:

"This Motion Picture is not associated with any current or prior stage play or motion picture of the same title."

Elokuvalla ei siis omien sanojensa mukaan ole mitään tekemistä minkään nykyisen, tai menneen teatteri- tai elokuvaproduktion kanssa. Näin tehdään ovela rinnastus, mutta myös juridinen pesäero esimerkiksi menestyksekkään Andrew Lloyd Webberin musikaaliin. Filmin aihe oli muotia tuohon maailmanaikaan laajemminkin, jostain kumman syystä. Lausunto on siis hieman sukua tarkennukselle: "En ole rasisti, mutta..."

Raina lähtee tarkennuksen jälkeen liikkeelle lainauksella, se kertoo katsojalle, ettei sielua sovi myydä Saatanalle. Kun kerran myy peppuaan Vanhalle Kehnolle, on tuomittu elämään ikuisessa kadotuksessa elämästä toiseen, jotain jotain. Siinäpä vasta premissi ja periaatteessa kohta nähtävän elokuvan koko juoni pähkinänkuoressa. Ehkä myös tämän blogin kirjoittajan elämäntarina?

Halvan näköisen, todennäköisesti toisen produktion leikkauspöydälle jääneestä ilmakuvasta siirrymme New Yorkin haiseville kaduille, Tower Recordsin eteen. Tätä ennen olemme nähneet World Trade Centerin ja tuottaja Menahem Golanin nimen. Joku voi vääntää tästä morbidia huumoria ja kipeitä rinnastuksia katastrofeihin, minä en sitä ilkeä tehdä. Christine Day, nuori brunetti ja elokuvan protagonisti viittoo itselleen taksia, tällä hurautetaan kaupungin kirjastoon. Pimeästä kellarista Christine löytää kolossaalisten kirjapinkkojen keskeltä ystävänsä Megin (aivan ihana Molly Shannon, tuttu Saturday Night Livesta). Christine on duon laulaja, Meg säestävä pianisti. Nämä ovat kuumeisesti etsimässä leuat lattiaan tiputtavaa kappaletta Faust-musikaalin koesoittoa varten. Julliardissa opiskelevilla nuorilla naisilla on edessään näytön paikka. Meg esittelee sopraanolleen reissussa rähjääntyneitä, hieman liekkien nuolemia nuottipapereita, niissä voisi olla potentiaalia. Tuntemattoman Eric Destlerin sävellys vaikuttaa keskeneräisenäkin magneettiselta. Megillä on kuitenkin kerrottavanaan hieman hämärää taustatietoa säveltäjästä. Se lisää naisten kieroa kiinnostusta Don Juanista kertovaan teokseen entisestään:

Destler vaikutti Englannissa noin sataa vuotta aikaisemmin. Tämä tunnettiin säveltäjänä, mutta myös erakkona ja mielipuolena, jota epäiltiin 12 ihmisen teurastamisesta. Sittemmin jätkä hävisi rottia viliseviin viemäreihin iäksi. Tai sitten tämä paloi hengiltä innostuessaan sytyttämään liian monta kynttilää torpassaan. Teostaan hän ei kuitenkaan koskaan saanut elinaikanaan valmiiksi. Nuotteja suvereenisti lukeva Christine kiekuu kappaletta hieman malliksi ja ihmettelee, miten niin kauhea mies on voinut kirjoittaa jotain niin kaunista. Samaa miettii tämän blogin alati pienenevä lukijakunta, arvostelu arvostelun perään.

Keskeneräinen Magnum Opus päätetään napata mukaan, Meg lähtee etsimään rotsiaan. Samalla Christine löytää teollisuushallin kokoisen kirjaston hyllyltä, aivan sattumalta lisää teokseen kuuluvia nuottipapereita. Laululintu alkaa sirkuttaa biisiä kuin lumottuna ja vanhana tekijänä, Destler on selvästi kirjoittanut teoksen sydänverellään, kirjaimellisesti. Nuottipaperi alkaa nimittäin tihkua sitä, Christine alkaa myös kuulemaan tuntemattoman miehen huhuilua. Nämä hallusinaatiot eivät tietenkään soita minkäänlaisia hälytyskelloja, likat lähtevät huolettomin mielin teatterille koesoittoon.

Tarjokkaita kiekuu ja kailottaa teatterin edustalla enemmänkin, koko korttelin mitalla. Christine ja Meg pääsevät harmaantuneen, kessua imevän ja infarktia odottavan teatterijehun tarkkailtavaksi, Kappaletta aletaan tulkita. Kohta eivät hiirulaisen housut meinaa pysyä jalassa, likka vetää nimittäin NIIN hyvin. Laululintu-Christine näkee mielessään jo täydet, hurraavat salit. Se mitä jää näkemättä, on lavastajien pelleily näyttämön kulisseissa. Nämä säätävät omiaan ja kohta painona toimiva hiekkasäkki tipahtaa kohti sopraanon päätä. Christine ottaa vastapalloon, näkökenttä menee mustaksi ja tuttu miesääni huhuilee taas "Christine, Christine!" Tajuttoman Donnan mielen täyttävät myös visuaalit vimmastuneista vankkurihevosista ja särkyvästä lasista. Efektin perilleviemiseksi näyt toistuvat loopilla kolmeen kertaan. Joku voisi nähdä tämän kohtauksen myös ajan kuluttamisena.

Ei vitulla, vaan lavasteella päähän lyöty Christine herää. Ei kuitenkaan New Yorkista, vaan edellisestä elämästään Britanniassa, vuonna 1889. Nytkin leidi tulee tajuihinsa lavasteissa, tosin tähän produktioon hänellä on jo kiinnitys, Faustin tarinaa luotaava näytelmä tämäkin. Jostain syystä neiti ei hätkähdä, vaan tämän olo on oikein jättefint. Christine viedään huoneeseensa elpymään. Ikkunan takana kuiskii kohta jälleen se unien ja harhakuvien mies. Siinä missä joku muu voisi tässä kohtaa epäillä menettäneensä järkensä, on Christine vain äimänä ja nähtävästi hieman "sillä päällä". (Allekirjoittanut tosin tässä kohdin vain arvailee, tosielämän kokemuksen puutteessa.) Leidi epäilee ääneen, että onko ikkunan takana luuraava Mustakaapu hänen edesmenneen isänsä lähettämä enkeli ja mentori. Validi kysymys, jos sairastaa esimerkiksi skitsofreniaa. Kuka on tuo tumma hahmo? Se selviää pikapuolin.

Seuraavaksi siirrymme homeiseen, kylmään ja märkään kellariin. Oopperatalon alisilla asustelee rottien ja luurankojen lisäksi mystinen alivuokralainen, josta talon työntekijöillä on  kerrottavanaan vain hajanaisia kummitustarinoita. Kliseisistä kliseisimmässä loukossa majaansa pitää mielipuoli säveltäjä, Eric Destler (Robert Englund). Mies on lähdössä kylille, tätä ennen on laitettava hieman naamaa kuosiin ja kasaan. Ehostus tapahtuu karhunlangalla ja ongenkoukun paksuisella neulalla. Perusvoiteet ja puuteri eivät enää toimi lärviin, joka mätänee ja lahoaa ankarasti. Pianomiehellä on monta rautaa tulessa, arviolta noin tuhannen kynttilän lisäksi. Naamapuoli on väkertänyt sävelteosta Don Juanista, mutta korkeasta itsekritiikistä johtuen ei urakan kanssa olla vielä maaliviivoilla. Oopperan esittäjäksi ei myöskään kelpaa Destlerin mielestä mikä tahansa Idols-tyrkky, vaan todellinen tulkitsija ja satakieli. Nyt Destler uskoo löytäneensä etsimänsä, kenet muunkaan kuin nuoren ja timmin Christinen. Parempiakin päiviä nähnyt feissi vaatii kuitenkin päivittämistä, muuten ei sovi lähteä vonkahommiin. Tätä varten on miehen napattava viittansa niskaan ja häivyttävä yöhön, etsimään varaosia pimeiltä sivukujilta. Tämä oman elämänsä Tiina Jylhä saksii tottakai löysät pois eläviltä ihmisiltä, ilman puudutusta tai edes erillistä lupaa.

Jos olet lukenut tai nähnyt alkuperäisen Oopperan kummituksen, tiedät jo suurinpiirtein mitä tuleman pitää. Tosin orkkisteos ei muistaakseni sisältänyt kornia dialogia, elävältä nyljettyjä spurguja ja kohtausta, jossa miehen pää leikataan Moralla irti tämän torsosta? Käsittääkseni ei tarinassa myöskään mainita bordellia pyörittävää kääpiötä, joka tarjoaa Destlerille vuosisadan "Artisti maksaa"-diiliä? Tässä kustannusopimuksessa tuntematon säveltäjä saa musiikkinsa kuuluviin koko maailmalle. Vastavuoroisesti Eric saa kasvoihinsa myös jonkinlaisen lihansyöjäviruksen, joka tekee tästä aikansa supertuottajasta kuvottavan näköisen, spitaalisen friikin. Tämä on perinjuurin ikävää, sillä hän sai diilissä myös kuolemattomuuden kirouksen. Tai ehkä tämä kaikki löytyykin Lerouxin kirjasta, olen vain silmäillyt sitä puolinukuksissa, vissiin? Ketä minä petän? Tässä taloudessa ei lueta Ranskalaista korkeakulttuuria, korkeintaan sähkömittaria.

Hyväksi tätä elokuvaa on paha lähteä haukkumaan, haukkuminen muuten on kyllä hyvin helppoa. Miksi tämä elokuva sitten on niin saatanan huono? No syitä on monia. Pääosaan on valittu Robert "Freddy" Englund, jonka edellistä (ja menestyneempää) roolia tämä filmi kierrättää, häpeilemättä. Siinä missä teinien uniin ilmestyvä, saksikätinen pedofiili osaa elokuvissaan olla kieroutuneella tavalla jopa hauska, ei sama huumori toimi tässä tapauksessa. Ei varsinkaan silloin kun kaikki muut roolihahmot ovat totisia, kuin odottajat sukupuolitautipoliklinikan aulassa. Eric Destler jopa näyttää spitaalin (tai kupan) runtelemilla kasvoillaan aivan Freddy Kruegerilta. Joko tämä on täysin tietoista, tai sitten loputtomien jatko-osien kurimukseen joutuneen Englundin naama on kustannussyistä takavuosina käsitelty pysyvästi akkuhapolla, jotta tuleviin "Painajainen Elm Streetillä"-filmauksiin ei tärvätä kallista kuvausaikaa meikkaustuolissa istuen.

Suuri syy tämän elokuvan huonouteen on myös rahan säästö väärissä paikoissa, eli kautta linjan. Onhan tuottajana toiminut entinen Cannon-kurko Menahem Golan. Tätä filmiteollisuuden pientä suurta miestä saamme syyttää, tai kiittää muun muassa siitä, että Chuck Norriksella on ollut aikanaan ura näyttelijänä. Mies ohjasi Israelissa aikanaan kovasti elokuvia 60-luvulla, omaperäisyys oli sivuseikka. Filmit olivat pääosin lähes suoria kopioita menestyneistä Hollywood-tuotannoista. Kunnianhimoinen Golan osti serkkunsa Yoram Globuksen kanssa konkurssikypsän tuotantoyhtiö Cannonin vuonna 1979, ja laittoi hösseliksi Yhdysvalloissa. Loppu onkin historiaa, surullisenkuuluisaa.

Cannon Groupin bisnesidea nojasi vahvasti kahteen malliin: "Mahdollisimman pienellä investoinnilla mahdollisimman suuret voitot" ja Yngwie Malmstenin lanseeraamaan "More is more"-eetokseen. Hullunkiilto silmissään elokuvia vääntäneet serkukset, eivät koskaan tulleet tunnetuiksi elävien kuvien kultasormina, ei ainakaan laadullisessa mielessä. Höttöä tämä kaksikko tuotti Yhdysvalloissa kyllä perkeleesti pitkin 80-lukua. Mitä useammassa pätkässä komeili tuotantoyhtiön logo, sitä parempi. Cannonin makkaratehdas väänsi siis liukuhihnalta leffoja toisensa perään. Niiden pääosiin kelpasivat Chuck Norriksen ohella Hollywoodin unohtama seniori, ja tuhatkasvo Charles Bronson.

Poikkeuksetta nämä Cannonin rainat kopioivat sumeilematta menestyneempiä esikuvia, tai sitten ne ratsastivat aiheillaan senhetkisten muotivirtausten aallonharjoilla. Eli toimintatavat eivät Israelin vuosista koskaan muuttuneet, ei ainakaan fiksumpaan suuntaan. Intohimon puutteesta serkuksia ei voi syyttää, ahneudesta ja tyhmyydestä kylläkin. Cannon Group kaatui vuosikymmenen lopulla omaan mahdottomuuteensa. Bisnespuoli kusi kuin palokunnan hevonen, eivätkä puolivillaiset tuotannot saaneet ihmisiä enää teattereihin. Konkurssin jälkeen lähti parivaljakko riitaisasti omille teilleen, vahingoista kuitenkaan viisastumatta. Tästä osoituksena esimerkiksi tämä elokuva.

"The Phantom of the Opera" on hyvin halvan näköinen tapaus. Ei nyt aivan törkeimmästä päästä, mutta esimerkiksi kumiset tyrmän seinät loppukohtauksessa syövät tehoja jonkin verran. Elokuva on kuvattu Englannissa. On helppoa uskoa, että tämä liike on tehty pelkästään kustannussyistä, ei autenttisuuden takia. Erikoisefektit ovat ajoittain ihan kelvollisia, mutta toisinaan hyvin koomisia, tahtomattaan. Välillä tämä kauhufarssi näyttää aivan Eurooppalaiselta pornoelokuvalta, vain seksi loistaa poissaolollaan. Eli toisin sanoen se ainoa syy, miksi kukaan sellaisia filmejä katselee. Tarkkoja, historiallisia ajankuvia pornoleffat harvemmin edustavat. Tai mistäs minä tiedän, uskovainen ja muutenkin kiltti mies. Säästösyistä on Dickensiläinen Lontoo typistynyt kahteen kujaan. Pääasiallisena tapahtumapaikkana toimivan oopperatalon pääovea kuvataan ainakin neljään eri otteeseen, aina hieman erilaisesta kuvakulmasta. Halvan paskaelokuvan kreivi Roger Corman käytti tätä kierrätystä lukuisissa elokuvissaan. Hän toimi myös Menahem Golanin oppi-isänä. Jostain syystä myös Hammer Horror tulee mieleen, se tylsin ja halvin. Sillä erotuksella tosin, että nämä elokuvat tehtiin pääosin 50- ja 60-luvuilla. Silloin pätivät erilaiset pelisäännöt kuin vuonna 1989. 

Elokuvan piti kuulemma alun alkaen ollakin raaempi, tarkoituksettomalla väkivallalla ja tisseillä kuorrutettu ukotus, mutta kaikki olennainen on leikattu pois, jotta tämä filmi on saatu matalammalla ikärajalla teatterilevitykseen. Juonen kuljetus on kehnoa, puolitoistatuntinen ei tempaa mukaansa missään vaiheessa. Kahdella aikavyöhykkeellä Tommi Evilän tavoin loikkiva elokuva kompastuu omiin jalkoihinsa pahemman kerran. Tarinan premissi New Yorkissa käydään läpi ohitsekiitävän nopeasti, sitten siirrytään sadan vuoden taakse Lontooseen. Kun Christine herää taas vuodesta 1989, on katsoja jo ehtinyt miltei unohtaa, että tällainen juonikuvio yleensä on olemassa. Sen hapsottavat langanpäät pitäisi vielä jotenkin sitoa yhteen. Itse haukottelin tässä vaiheessa jo siihen malliin, että kitaani olisi leikiten mahtunut keilapallo, tai Dolly Partonin vasen hinkki. "The Phantom Of The Opera" ei ole Menahem Golanin tuotannoista se pitkäveteisin rahastusyritys. Ne harvat plussat jaan elokuvan koomisuudelle. Tosin se on tahatonta komiikkaa, tässä nauretaan elokuvalle, ei sen kanssa. Siksi elokuva kannattaakin katsoa, siis jos mielesi tekee katsoa sitä myyttisesti "Niin paskaa, että se on hyvää"-kauhua.

Arvosana: Yksi spitaalin runtelema, irtonainen lerssi viidestä.

Traileri

Listen To Me Marlon (2015)

"Listen To Me Marlon" on vuonna 2015 valmistunut henkilökuva eräästä 1900-luvun hienoimmasta näyttelijästä, Marlon Brandosta. Dokumentti piirtää tarkkanäköistä kuvaa herkästä, itsetuhoisesta ja eksentrisestä tienraivaajasta, jota elämä ei päästänyt helpolla. 

Yhdysvaltojen Omahassa, Nebraskassa 1924 syntynyt Marlon Brando Jr. oli lapsesta asti ongelmainen, raskasmielinen poika. Köyhä perhetausta ja etäiset, alkoholisoituneet vanhemmat löivät oman, syvän leimansa nuoreen itsetuntoon ja maailmankuvaan. Marlonin isä, kaupparatsu Marlon Sr. oli nyrkkejään käyttävä, ilkeä ja katkera mies. Tämä petti ja pahoinpiteli vaimoaan Dorothyä toistuvasti. Erotuomarina riidoissa toimi usein perheen poika. Mustelmat hävisivät ajan myötä, henkiset arvet eivät koskaan. Kolmelapsisen perheen ainoa pikkumies oli sisarustensa ja äitinsä tavoin taiteellinen. Isosisko Jocelynia kutsui näytteleminen, sisko Frannieta kuvataiteet. Näyttelijäksi Marlon junior kasvoi pakon edestä. Poissaoleva isä matkusteli paljon. Harvoin kotona ollessaan, ei kylmä mies osoittanut hyväksyntää lapsilleen, saati aviovaimolleen. Väsynyt Dorothy ryyppäsi itseään päivittäin tiedottomaan tilaan. Pienillä näytelmillä ja esityksillä haki Marlon äidiltään huomiota ja rakkautta. Sitä irtosikin sen verran, ettei Marlon junior enää kokenut riittävänsä omana itsenään.

Rakkautta vaille jäänyt poika eksyi mielellään maskien taakse. Niiden takana oli helpompi katsella ja jäsentää kaaosta. Hän oppi elämän kipeät lainalaisuudet hyvin nuorena. Myöhemmin mies totesi että näytteleminen oli keino elää ja selviytyä, ainoa asia jossa hän oli hyvä. Jos ura teatterissa ja valkokankaalla ei olisi saanut tuulta alleen, olisi tämä käyttänyt lahjojaan huijarina, suorittaen petoksia leipänsä eteen. Nuori Marlon seurasi siskoaan New Yorkiin ja maailmalle, hän tunsi itsensä aina kodittomaksi. Koulunsa kesken jättänyt, armeijaan polvivammansa takia kelpaamaton nuorukainen oli selkä seinää vasten. Tulevaisuus yhden kortin varassa. 

New Yorkissa Marlon haki ja pääsi maailmankuulun, metodinäyttelemistä opettaneen Stella Adlerin oppeihin. Nainen oli itse hakenut vuosisadan alussa oppia Ranskasta, ohjaaja Konstantin Stanislavskilta. Legenda opetti Adlerille tunnemuistia, työkalua jossa näyttelijä käyttää omia havaintojaan ja kipupisteitään rakentaessaan hahmoaan. Tässä metodissa näyttelijä ei esitä, eikä matki toista ihmistä kuin peili. Pikemminkin metodinäyttelijä muokkaa hahmonsa, tehden siitä tarun ja totuuden ristisiitoksen. Adler siirsi tätä tietoa oppipojalleen. Näillä työkaluilla muovattiin kangistunutta ja kaavamaista elokuva-alaa lopullisesti. Brando oli lopen kyllästynyt nähdessään näyttelijöitä, jotka vetivät filmistä toiseen samaa roolia. Yleisö eli turvallisuuden tunteessa, he tiesivät mitä tulisivat saamaan. Turvallisuuden tunne on vaarallinen harha, jos siihen tuudittautuu loppuelämäkseen.

Juniorilla oli materiaalia josta ammentaa, kollegojen mielestä liikaakin. Muun muassa Anthony Quinn totesi vaimolleen, että ihailee Brandoa, mutta ei kadehdi sitä kipua, joka piilottelee fasadin takana. Karismaattinen Brando hyppäsi Broadwaylla teatterilavalle ja teki debyyttinsä näytelmässä "I remember Mama" 1944. Nuorukainen nautti kokemuksesta ja elämästään. Yksinäinen ja eristäytynyt poika koki aivan uudenlaista yhteyttä maailmaan, ajaessaan moottoripyörällä pitkin aamuöisen suurkaungin katuja. Valkokangasdebyyttinsä Brando teki vuonna 1950, sotadraamassa "The Men". Läksynsä tarkkaan tehnyt mies tulkitsi kameralle raadollisen, ennennäkemättömän realistisen roolin halvantuneena sotilaana, joka sotasairaalassa kasaa kokoon elämää ja fysiikkaansa, molemmat sodan pirstomia. Näitä aikoja Marlon Junior kertaa mieleenpainuvalla, innostavalla tavalla.

Brando kuvaa dokumentissa elämäänsä pääosin surumielisellä nuotilla. Rooleja hän esitti niin valkokankailla, kuin sen ulkopuolellakin, kuten me kaikki. Atleettinen ja karismaattinen mies ei kärsinyt naisseuran puutteesta. Siementään ahkerasti kylvänyt, elämään intohimolla suhtautunut Brando nautti täysin palkein seksistä ja päihteistä. Myös lapsuudesta tuttu henkinen tuki ja turva, lohtusyöminen rauhoitti miestä. Komistus paisui iän myötä muodottomaksi. Silti mikään ei tuntunut riittävän. Maine ja haaveiden toteutuminen eivät helpottaneet pahaa oloa, eikä piinaavaa riittämättömyyttä. Pelko ei koskaan laantunut täysin. Rakkaudessa mies joutui pettymään monet kerrat. Eräässä puheenvuorossa katuvainen Marlon kuvaa ensimmäistä, hädintuskin kuukausia kestänyttä avioliittoaan. "On vaikeaa antaa rakkautta, kun ei ole koskaan tuntenut saavansa sitä, kun ei tiedä mitä rakkaus todella on". Mies vihasi isäänsä mutta joutui myöntämään, että jokainen meistä on osin vanhempiensa hiilikuitukopio, tiedostaen tai tiedostamatta. Hän kiistää olleensa väkivaltainen, mutta myöntää katuen olleensa poissaoleva isä.

Itseään Brando ei koskaan pitänyt taitavana, saati älykkäänä. Näytteleminen tuntui valheelta ja petkuttamiselta, siten hän oli aina saavuttanut kanssaihmisten huomion ja ihailun. Siinä missä muut ylistivät hänen ikonisia roolejaan mm. Stanley Kowalskina draamassa "The Streetcart named Desire", inhosi Brando hahmoaan syvästi. Hyvää sanottavaa tämä löysi töistään tuskin koskaan. Äkkipikaisen, itsekkään ja väkivaltaisen Stanleyn esikuvaa, ei tarvinnut hakea kaukaa. Se löytyi lapsuudesta, muistoista jotka eivät jättäneet häntä koskaan täysin rauhaan. Sydäntäsärkeviä ovat vanhat haastattelupätkät jossa nolostunut, jo uraa tehnyt aikamies, istuu isänsä vieressä. Pelokkaan oloinen jättiläinen katselee syrjäsilmällä lyhyttä ukkoa, joka ei tiukkasanaisena yhdy haastattelijan tai arvostelijoiden ylisanoihin poikaansa koskevissa huomioissa. Valkokankaiden kuningas tyytyy naureskelemaan kuivasti, että voisi piestä isänsä vaikka silmänräpäyksessä, mutta oikeassahan tämä on.  

Taide syntyy tuskasta. Se on kulunut ja kliseinen sanonta, mutta myös totuus. Kun Brando huomasi alkuhuuman laannuttua, ettei tähteys ole tavoittelemisen arvoinen unelma, eikä ongelmia poispyyhkivä olotila, alkoi mies luisua itsetuhoon. Brando eristäytyi julkisuudelta jonka koki haavoittavaksi vankilaksi. Ihmiset muuttuivat hyväksikäyttäjiksi ja loisiksi, olivat heidän tarkoitusperänsä kuinka hyväntahtoisia tahansa. Lahjojaan Brando hukkasi siekailematta, ottamalla vastaan mitä erikoisempia pestejä vain helpon rahan takia, osittain itseinhon takia. Myöhemmin hän ruoski itseään ankarasti, hän koki myyneensä sielunsa. Marlon taisteli itsensä ja ulkomaailman kanssa, elämänsä alkurääkäisystä viimeiseen hengenvetoon. On helppoa nähdä miksi vanheneva Brando ja nuori, samalla polulla ollut Johnny Depp kokivat keskenään syvää kunnioitusta ja ystävyyttä.

Näyttelemistä Brando kutsui vain helpoksi tavaksi tehdä rahaa. Hän ei ymmärtänyt työnsä painoarvoa eskapismia ja unelmia kaipaavalle yleisölle. Rahalla ei saanut onnea, mutta sillä sai ostettua vapauden. Muutaman kuukauden työstä sai summia, joiden eteen hänen isänsä olisi pitänyt raataa vuosikymmeniä. Kun legenda koki tehneensä jo suurimmat roolityönsä, loppui myös innostus perehtyä tuleviin. Vuorosanojen opettelu oli aikaa vievää hevonpaskaa. Turhaa työtä, jonka tekemisen sijaan saattoi touhuta harrastusten ja perheen parissa. Brando alkoi käyttää korvanappia, johon hänelle syötettiin dialogia. Toisinaan tämä käytti muistilappuja. Niitä kiinnitettiin jopa vastanäyttelijöiden otsaluihin. Jos lappuja ei ollut saatavilla, mutisi Brando roolihahmonsa vuorosanat improvisoiden, välittämättä käsikirjoittajien tai ohjaajan visiosta ja suunnasta. Legendan asemassa oleva kiukuttelija sai monet ohjaajat nostamaan kätensä ilmaan, ja antamaan tähdelleen erivapaudet. Riidat muun muassa Francis Ford Coppolan kanssa olivat eeppisiä, pistooliakin heiluteltiin.

Vaikka Brando kertaa dokumentissa kipeitä aiheita, kuten tyttärensä itsemurhaa ja poikansa vankilatuomiota, ei lähes kaksituntinen ole silkkaa kivireen vetoa. Se välttää myös pahimmat tabloid-juorut ja loanheiton. Kertojalla oli myös humoristinen puolensa, eikä hän todellakaan ollut tyhmä. Legenda kertoilee siihen tahtiin huomioita elämästä, naisista ja rakkaudesta, että dokumentille toivoisi pituutta tunnin tai pari lisää. Ei tarvitse olla leffafani ja nörtti nauttiakseen tästä elokuvasta. Toki Brandon tuotannon tunteminen ja kiinnostus tähän taiteenlajiin auttaa. "Listen To Me Marlon" toimii kuitenkin myös tiekarttana herkän taiteilijasielun mielenliikkeitä kartoittaessa. Avarakatseinen Brando oli vanhoilla päivillään lempeä mies, joka tiesi mistä puhui. 

Stevan Rileyn ohjaama ja käsikirjoittama dokumentti eroaa perinteisestä kaavasta siten, että 2004 edesmennyttä legendaa ei muistella aikalaistodistusten, ystävien, rakastettujen ja vihamiesten suista, vaan äänessä on itse Brando, alusta loppuun. Mieheltä jäi jälkipolville tuhansia tunteja ääninauhoja, joita tämä äänitti terapiatarkoituksessa itselleen. Brando oli omien sanojensa mukaan pettynyt psykiatriaan. Se ei antanut vastauksia, aiheutti vain lisää kysymyksiä. Brando ei suostunut enää nielemään valmiita selityksiä, vaan lähti ottamaan ongelmistaan itse selvää. Kerronnan taustalla pyörivät arkistovideot, mutta näitä ei käytetä niinkään narratiivina, vaan elävöittäjänä. Toisinaan Brandon kasvot ilmestyvät tietokoneanimaationa ruudulle. Tämä efekti onnistuu olemaan hienovarainen, ei naurettava. Lähes kaksituntinen dokumentti ei ole tylsä kokoelma vanhoja haastatteluklippejä, vaan totuudenmukainen ja koskettava kuvaus taiteilijasta. Marlon Brando etsi totuutta koko elämänsä.

Suosittelen dokumenttia lämpimästi kaikille Brandon faneille, mutta myös ihmisille, jotka haluavat tietää ja tuntea itsensä, sekä kanssaihmisensä paremmin. "Listen To Me Marlon" on hieno ja tarpeellinen muistutus siitä, että elämä ja ihmissuhteet eletään nyt. Ei esimerkiksi puhelimien ruutuja tuijottaen, sosiaalisessa mediassa ja tekstiviestein.

Arvosana: 4 / 5

Striking Distance (1993)

"Striking Distance", tai Härmäksi käännettynä "Jokikyttä", on vuonna 1993 valmistunut trilleri Pittsburgin jokialuetta piinaavasta sarjamurhaajasta. Elokuvan nimenä voisi olla myös "Geneerinen murhamysteeri 90-luvulta".

Poliisiauto kaasuttelee kameraa päin...mutta HETKONEN! Eihän kyseessä olekaan aito Fordin valmistama kyttäkaara, tämä auto onkin ulostunut Nikko-tehtaasta. Joku siis ohjailee pienoismallia pitkin kolkkoa kellaria. Kilparadalla on tien tuketta, sillä lattialla röhnöttää köytetty nainen, liinamytty äänekkään suunsa tukkeena. Nahkaisiin käteenvetohanskoihin somistautunut, tässä vaiheessa vielä kasvoton ja äänetön henkilö, valitsee kenkäpuhelimestaan vasikkalinjan numeron ja asettaa luurin pöydällä nököttävän radion viereen. Playta painamalla alkaa kaiuttimesta kantautua Sam The Sham & The Pharaosin (jo itsessään karmiva) hitti "Little Red Riding Hood". Kun radio laulelee hätäkeskukselle tarinaa isosta pahasta sudesta ja Punahilkasta, alkaa myös hätääntynyt nainen huutamaan henkensä edestä. Kohta kajahtaa laukaus ja Toivelaulukonsertti Helvetistä / Hervannasta päättyy tähän. Tähän päättyy myös kyseisen naisen taipumus mäkätykseen, ainakin tässä elämässä.

Tom Hardy (Bruce Willis) on poliisi ja murhaetsivä. Samassa ammatissa viihtyy hänen koko sukunsa, myös isä Vince (John "Joni Mähönen" Mahoney, RIP). Hardy pukeutuu kotonaan virkapukuunsa. Isä ja poika ovat matkalla vuotuisille hyväntekeväisyys-illallisille, Poliisimiesten Tanssijaisiin. Makuuhuoneessa pauhaa televisio. Sen tarjoama sisältö on aikamoisen masentavaa paskaa. Ensin uutisten puhuva pää kertoo naisen ruumiista, joka on löydetty joen alajuoksulta, ammuttuna. Seuraavaksi uutiset toimittavat raporttia oikeustalolta. Ruudussa vilahtelee, valitettavasti, tuttujen miesten kasvoja.

Tom Hardy on taannoin joutunut tiukan paikan eteen. Tämän serkku ja työpari Jimmy DeTillo (Robert Pastorelli, RIP), on virkaintoinen mies. Innokkuus on johtanut tavallista huolellisempaan todistajan pamputtamiseen. Nyt tämä viaton silminnäkijä makaa koomassa ja Jimmyä on muistettu paksulla syytekirjeellä. Miehet ovat tutkineet kahteen pelleen Polish Hillin kuristajan tapausta, mutta mielipuolta ei ole saatu kiinni. Hardy on joutunut todistamaan serkkuaan vastaan oikeudessa, vaikka veri onkin vettä sakeampaa. Teko on moraalisesti oikein, mutta se on silti vasikointia ja selän puukottamista, ainakin kyttien kirjoissa. Hardyt ehtivät hieman jutella tapahtumista matkalla autolleen kunnes ULA-radio tuuttaa hälytyskutsua eetteriin. Viidakkorumpu soi, kuuleeko Mustanaamio? Virkaveljet ilmoittavat kovaan ääneen, että Polish Hillin kuristajaksi epäilty henkilö on paennut poliiseja ja karkuteillä. Apuvoimia takaa-ajoon kaivataan kipeästi, matkaan Hopea!

Hardy luukuttaa nasta laudassa ja Remu Aaltosena vastaantulevien kaistalla. Isä kyselee samalla tyynesti tämän naiskuvioista ja mahdollisuudestaan tulla isoisäksi. Tappajaksi epäilty on myös kova rattimies. Niin kova, että perässä pysyminen tekee tiukkaa ilman kiperiä kaarteita, ja kiperiä kysymyksiäkin. Unabomberilta ja South Parkin Kennyltä muotivinkkejä ottanut huppupää ajelee kahtasataa pitkin kaupunkia. Hetken vaikuttaa siltä, että oman elämänsä Mika Saloa oltaisiin jo saamassa liriin, mutta hurjastelu ei pääty poliisien mottiin. Vauhtihirmu pääsee livahtamaan, kuin se kuuluisa koira veräjästä, jonka seinissä on laudoitus harvassa. Rattia pyörittävä Hardy on kuitenkin isänsä kanssa epäillyn perskarvoissa kiinni, kuin möykky Hubba Bubbaa. Dramaattinen hippaleikki nelipyöräisillä päättyy kaupungin laitamilla ulosajoon, ilmalentoon ja tragediaan. Hardy herää siihen kun ensihoitajat ja setänsä pollari-Nick, kaivavat häntä ulos menopelinsä jäänteistä. Aurauskulmat ovat pahasti mutkalla, kuten on myös Hardyn koipi. Pahiten on kärsinyt kuitenkin isä. Luodin sisäistänyttä ikämiestä kannetaan ruumispussissa ambulanssiin. Epäilty on päässyt pakenemaan ja on edelleen vapaalla jalalla.

Sairaalasta päästyään klenkkaa Tom oikeustalolle, kuulemaan serkkunsa tuomiota. Orvoksi jäänyt Hardy ei saa sympatiaa virkatovereiltaan, vain kylmiä katseita ja hyljeksintää. Päivänsankaria odotellaan kuumeisesti, mutta Jimmy DeTilloa ei tuomarin ja asianajajan harmiksi näy, eikä kuulu. Vastaaja löydetäänkin läheiseltä sillalta, itsemurhahommista. Ykköset yllä sillan kaiteella vaikeroiva mies toteaa, etteivät poliisit mene vankilaan. On siis parempi vaihtaa hiippakuntaa tee se itse-periaattella, kuin lähteä vanhojen asiakkaiden käsittelyyn kiven sisälle. Tom, Nick-setä ja veljensä Danny yrittävät puhua väsynyttä miestä alas. Paikka on DeTillon perheelle valitettavan tuttu. Veljesparin äiti hyppäsi jokeen ja kuolemaansa samalta kaiteelta vuosia aikaisemmin. Poika on päättänyt tehdä tästä hirveän perinteen, kopioimalla äitiään. Itsepäinen Jimmy, teatraalisen empisen jälkeen, hyppää estelyistä huolimatta. Järkyttynyt Danny latelee suustaan tekstiä, jollaista kukaan ei haluaisi kuulla. 

Kaksi vuotta myöhemmin heräilee Hardy asuntolaivastaan joen varrelta. Siellä mies elää kissansa Bobin ja keskiraskaan alkoholiongelman kanssa. Murheilujuomaa kuluu runsaasti. Illat sujuvat itsesäälissä velloen ja aamut krapulaa paikkaillen. Entinen etsivä on nykyään kaupunkin jokipartiossa töissä, liikanimi "Jokirotta" ei naurata. Esimiehiä ja työparia ei myöskään naurata miehen krooninen myöhästely, eikä Pastirolilta löyhkäävä hengitys. Pomo kuitenkin antaa hölliä entiselle sankarikytälle, joka on muutamassa vuodessa menettänyt asemansa, isänsä ja serkkunsa. Myös kilpatanssijan urasta on enää turha haaveilla, sillä Hardyn kinttu on entinen. Menneisyyden kanssa on vaikea elää. Siitä eroon pääseminen on vielä vaikeampaa. Rannoilta alkaa nimittäin löytyä jälleen nyytteihin pakattuja, kuoliaaksi ammuttuja naisia. Mikä hirveämpää, jokaisella näistä on side Hardyyn. Nämä ovat hänen entisiä tyttöystäviään.

Omatuntonsa kanssa piehtaroiva Hardy saa itselleen uuden työparin, naisen nimeltä Jo Christman (Sarah Jessica Parker). Pariskunta tulee hyvin toimeen, tai niin hyvin kuin säännöistä tarkka nainen, ja tuppisuinen tuurijuoppo voivat tulla. Ruumiita löytyy lisää, entinen etsivä ei osaa jättää tapausta rauhaan. Hardy alkaa tutkia juttua omin päin, virka-ajalla ja sen ulkopuolella. Tom törmää usein myös sukulaisiinsa, erityisesti setäänsä Nickiin (Dennis Farina, RIP). Valitettavasti nämä pienimuotoiset sukukokoukset käydään usein ruumiiden löytöpaikoilla. Hardylla on teoria, jonka mukaan Polish Hillin kuristaja on poliisi ja syyllinen myös näihin murhiin. Hänellä on teoriansa tueksi hyviä argumentteja, mutta entiset ja nykyiset virkaveljet, eivät halua ottaa tätä mahdollisuutta todesta. Sitä paitsi, epäilty on heidän mukaansa jo kiikissä ja matkalla sähkötuoliin. Puolitoistametrinen joutomies, pehmeäpäinen rapajuoppo Kessler on Pittsburghin parhaimpien mielestä takavuosina operoinut sarjamurhaaja. Asiasta ei keskustella, ei vaikka todisteet ja kutina Hardyn pakarassa kertovat aivan muuta. Kuolleita naisia ilmestyy silti lisää. Kaikki alkaa viittaamaan siihen suuntaan, että murhaajalla on jotakin hampaankolossa Tom Hardya vastaan.

"Striking Distance" on minulle nostalginen elokuva. Kun näin sen ensimmäistä kertaa, oli se elämäni ensimmäinen luovutusvoitto naisten kanssa riitelyssä. Silloin kyllä matsasin vain äitini kanssa. Myöhemmin olen toistuvasti tullut siihen johtopäätökseen, ettei nainen häviä kiistoja koskaan. He voivat kyllä antaa ymmärtää niin, mutta voittavat aina ottelun numeroin 6-0.

Olin lapsena krooninen aamuherätysten vihaaja. Olen sitä edelleen. En pitänyt monien muiden räkänokkien tavoin säännöistä. En vaikka ne oli asetettu omaksi parhaakseni. Äitini kuitenkin piti näistä säännöistä tiukasti kiinni. Joskus myös enkelinkiharoistani. Tämä ei silti estänyt minua leikkimästä tulella. Itsetuhoinen käyttäytymismalli naisten kanssa, jota luonnollisesti harrastan edelleen, aina näppini polttaen. Eräänä arkisena iltana huomasin että tämä kyseinen, Bruce Willisin tähdittämä elokuva, tulee televisiosta. Olin armoitettu Die Hard-fani, en tiennyt paremmasta. Luulin, että Williksen mukana oleminen on tae siitä, että tämäkin leffa on silkkaa kultaa. Älykkönä tekeydyin mykäksi ja näkymättömäksi kun filmi alkoi pyöriä. Samalla myös nukkumaanmenoaikani koitti.

Venkurointiini väsynyt äitimuori päättikin tällä kertaa, ettei jaksa hakata päätään seinään. Hän antoi luupäisen esikoisensa katsoa elokuvan alusta loppuun, omalla vastuullaan. Olin onneni kukkuloilla. Ainakin siihen asti, kunnes muoveihin käärittyjä naisia alkoi kellumaan ruudulla. Myöhemmin niitä kellui myös unissani. Sanomattakin oli selvää, että samana kesänä Jessen uimiset läheisessä tekolammessa jäivät minimiin. Näin nimittäin silmäkulmastani rantaheinikossa kuolleita naisia harvakseltaan. Lammessa oli jo ennestään megalomaanisia, neljän metrin syvyydessä saalistavia haikaloja. Epäilin myös rannalla kaljaa ryystäviä Kosmonautteja lasten murhaajiksi, en kertakaikkiaan mahtunut sinne sekaan tuona kesänä. 

Kersana mietiskelin paljon sitä, millaiseksi elämäni muuttuisi, kun minusta tulee aikuinen. Muistan ajatelleeni, että asuntolaivassa asuminen ja kissan kanssa ryyppääminen vaikutti oikein leppoisalta tavalta elää. Kun kymmenen vuotta myöhemmin keskustelin jurripäissäni, nelinkontin olohuoneeni matolla oman kissani kanssa, tajusin että ehkä elämän tiekartastoa on ehkä syytä tarkastella uudelleen. Kissa ei nimittäin harmikseni vastannut, ei ainakaan mitään kovin järkeviä.

Vaikka minulla on tästä elokuvasta nostalgisia muistoja ja arpia alitajunnassani, ei se objektiivisesti tarkasteltuna ole silti hyvä elokuva. Se kärsii pahoista ongelmista, erityisesti käsikirjoituksen kanssa. Suurin ongelma on nimeltään Bruce Willis. Jättihittien tahkomiseen tottunut kusipää sävelsi monien elokuviensa kuvauspaikoilla, myös tämän. Staraa oli mahdotonta laittaa ruotuun, koska tällä oli valta passittaa poikkiteloin asettuvat työtoverinsa työttömyyskortistoon. Tässä elokuvassa se näkyy, pahasti. Juoni on epäselvä ja tuntuu kuin sen päälle olisi liimattu lisää tavaraa. Se on kuin kädetön seinäkiipeilijä; Eteneminen on vähän niin ja näin.

Dialogi on puisevaa ja yllätyksetöntä höpönlöpöä. Jopa Willikselle luonteenomainen vittuilu ja läpänheitto loistaa poissaolollaan, kuittailu on ekaluokkalaisen tasolla. Tekijät eivät ole päättäneet vääntävätkö he maailmaan lasta, vaiko paskaa. "Striking Distance" on trilleri, johon on ympätty sekaan tarpeettomia toimintakohtauksia ja turhia sivuhahmoja, myös nimi muutettiin. Alkuperäinen "Three Rivers" oli arvoituksellinen, tarinan edetessä uusia merkityksiä saava titteli. Sitten se muutettiin muotoon "Iskuetäisyys". Elokuvan piti ensimmäisen vedoksen mukaan olla puhdasverinen jännitystarina, ei keskinkertainen toimintaelokuva. Mutta varman päälle pelaava työryhmä, Willis etunenässä, kuvitteli ettei tämä riitä.

No, siinä vaiheessa kun näkee Hardyn itkevän krokotiilinkyyneliä juuri kuoloonsa hypänneen Jimmy-serkun tähden, tulee hölmömmällekin mieleen, että tätä koomisuutta on paikattava jotenkin. Olen nimittäin nähnyt uskottavampaa tekoitkua Puutarhakadun Lidlissä, karkkihyllyn edessä lauantaisin, on moni viisivuotias Jorma-Unelma vonkunut puhelintaan räpläävältä äidiltään uutta sokerikoomaa. No, on siinä viereisellä kaljahyllyllä nähty kyyneleet poskillaan myös muutama aikamies. Vieressä viulunkielen kireä vaimo sauhuamassa korvistaan.

Paskan juonen sekaan on heitetty jälkien peittämiseksi pari takaa-ajoa, ihmissuhdedraamaa ja panokohtaus. Paitsi etteivät nekään toimi. Jälkikäteen Willis ja roolissaan autistisen oloinen Parker pyydettiin takaisin kuvauksiin, äheltämään nauhalle pari lemmiskelykohtausta hipsutteluineen. Aikahypyn huomaa viimeistään siitä, kun tarkastelee Williksen hiusrajaa. Se mikä on luultu kuolleeksi, elääkin taas ja tekee comebackin, kuin Tauskin parisuhteet. Ei sen koommin, on Parkerillakin päässään irtotukka. Heidän keskinäinen kemiansa ei toimi valkokankaalla alkuunkaan, eikä lemmenparin edesottamuksista jaksa välittää.

Jos pariskunta Willis-Parkeria ei oteta lukuun, on elokuva täynnä kovia luonnenäyttelijöitä ja veteraaneja. Robert Pastorelli oli loistava filmeissään. Harmi ettei hän päässyt koskaan näyttämään osaamistaan päärooleissa, sillä heroiini vei miehen. Hardyn isää esittävä John Mahoney on pienessä roolissa. Hänellä oli tähän aikaan kiirusta sellaisen tv-sarjan kanssa kuin "Frasier". Tom Sizemore palloilee kännisenä Dannynä, vaikka hänestäkin olisi paljon parempaankin. Aina kun tämä karjuu "TOMMYYY!" tulee minulle nostalgisesti mieleen kesä 2003, huorien yli ajaminen muskeliautolla ja ihmisten moottorisahaaminen tietokonepelissä "Grand Theft Auto: Vice City". Nick-setää esittävä, ikuisesti vittuuntuneen näköinen Dennis Farina, pääsee väläyttämään tietotaitoaan. Roolisuorituksella ei kuitenkaan pestä pois kaikkia leffan syntejä. Kyllä hän heittää muutaman taskulämpimän piikin, myös tavaramerkiksi muodostuneet raivarit kuuluvat tässä filmissä repertuaariin. Tarkkasilmäiset leffarunkkarit voivat bongata sivuosasta Tom Atkinsonin. Valitettavasti tässä mikroskooppisessa sivuroolissa menee hyvä mies hukkaan. 

Vika on ehkä paskassa käsikirjoituksessa, tai lussussa ohjaajassa, mutta ammattilaisista ei ole saatu puristettua irti heidän todellisia vahvuuksiaan. Jos päätähdeksi olisi alkukaavailujen mukaan suostunut Robert DeNiro, puhuttaisiin tästä elokuvasta ehkä modernina klassikkona. Nyt se on vain yllätyksetön, sekava ja haiskahtaa rahastukselta. Se on kuin pääministeri Antti Rinne, höpisemässä toimittajien edessä.

Arvosana: Kaksi joesta naarattua raatoa viidestä.
Traileri

The Specialist (1994)

"The Specialist" on vuonna 1994 valmistunut toimintaelokuva, jonka pääosaa tähdittävät Sylvester Stallone, Sharon Stone ja James "Raivarit" Woods. Pommit paukkuvat, juonelliset epäloogisuudet seuraavat toisiaan, huonon elokuvan mittarit paukkuvat punaisella jo ensimmäisen vartin jälkeen. Miksi sitten olen nähnyt tämän filmin vuosien aikana lukuisia kertoja?

Länsimaalainen aikakäsite sijoittaa katsojan vuoteen 1984, kaupunkiin nimeltä Bogota ja maahan jota kutsutaan Kolumbiaksi. Ray Quick (Stallone) ja Ned Trent (Woods) ovat CIA:n miehiä, spesialisteja. Hetkeä aikaisemmin on Quick asettanut viidakossa sijaitsevan patosillan strategisiin kohtiin pieniä paketteja, muoviräjähteitä. Näillä panostuksilla on tarkoitus päästää päiviltä lähitulevaisuudessa siltaa ennakkotietojen mukaan käyttävä, paikallinen ilkeä huumeparoni. Vakavailmeiset miehet postaavat sillan kupeessa, näkösuojassa. Kohta kuvaan ilmestyykin Jeep-henkilöauto. Kotikatsoja saa Ray Quickin tavoin huomata, että autossa on kohteen lisäksi mukana myös epätoivottua porukkaa, viaton tyttölapsi. Quick haluaa keskeyttää operaation. Tämä ei miellytä Trentiä, jonka yöunia eivät muutaman sivullisen uhrin tappaminen tule häiritsemään. Quick toistaa vaatimuksensa väkivallalla uhaten, mutta Trent on asettanut pommit räjähtämään, OFF-napin painaminen, ei tapahtumien kulkua tule enää muuttamaan. Quick rientää juoksuun, tarkoituksenaan poistaa räjähteet manuaalisesti, ennen kuin tapahtuu peruuttamattomia. Tämä kuitenkin on epätoivoinen yritys, joka jää puolitiehen. Pommit räjähtävät, Jeeppi lentää palavana metallikasana alla virtaavaan jokeen. Virran pyörteisiin päätyy myös komean ilmalennon suorittava Quick. Kun mies saa hilattua itsensä yhtenä kappaleena vastarannalle, on työparilla palaverin paikka. Kehityskeskustelu käydään pistoolinperällä kasvoihin iskien, myös nyrkit puhuvat. Quick toteaa aikansa CIA:ssa olevan lopussa, kuten myös sadistisen Trentin. 

Seuraavassa kohtauksessa olemme matkanneet lineaariseksi koetussa aika-avaruusjatkumossa eteenpäin. Nyt koordinaatit sijoittavat katsojan epämääräiseen paikkaan nimeltä "nykyaika", fyysisesti seikkaillaan kaupungissa nimeltään Miami. Ray Quick astelee pitkin öisiä, sykkiviä katuja. Korvanapistaan mies kuuntelee aikasemmin keskustelua naisihmisen kanssa, keskustelua jonka hän on nauhoittanut tapansa mukaan talteen. Quick elättää itsensä freelancerina, pommeja käyttävänä palkkamurhaajana. Kivisen paskahuusin kokoinen Quick on aikaisemmin saanut Internetistä työtarjouksen, nuorelta naiselta nimeltään May Munro (Stone). Nainen on etsinyt itselleen koston välikättä. Vuosia aikasemmin on nuori May joutunut orvoksi, tämä on todistanut piilostaan vanhempiensa väkivaltaisen kuoleman. Teloittajien kasvot ovat piirtyneet kipeästi lapsen alitajuntaan. Korruptoitunut laki ei ole tappajia tavoittanut, saati rankaissut. Tähän hommaan hän on löytänyt erakkona asustavan ex-CIA:n pommimiehen, Keltaisen Pörssin ilmoituksella. Nainen yrittää jallittaa korkean moraalin omaavaa Quickia hommaan, jonka päätteeksi Tomas Leonin (Eric Roberts) ja tämän kätyreiden on tarkoitus maata kuuden syljen syvyydessä. Mies on Miamin alamaailmaa pyörittävän rikolliskartellin vesa, ei mikään perus-huligaani ja mummojen monottaja.

Quick kuuntelee repeatilla nauhoittamiaan puheluita, jotka ovat täynnä ontuvaa flirttailua ja mutinaa.

- "Kuulin että olet alallasi paras. Kuulin myös että osaat...kohdentaa räjäytyksesi..."

Mies yrittää nauhoja kelaamalla saada selvyyttä sille, onko keikkaa fiksua ottaa vastaan. Yksinäinen mies saa äänitteistä sivutuotteena lohtua tilaansa, oletettavasti myös värinää viisariin. Ray haahuilee kauniin Munron liepeillä muutaman päivän, kunnes nainen pynttäytyy parhaimpiinsa ja ottaa tilanteen omiin käsiinsä. Pankin bileissä kohtaa tämä amatsoni sikaria pössyttelevän Tomasin. Mies on armoton pilluhaukka, Munro luonnollisesti bileiden kaunein saalis. Nainen saa Tomasin pauloihinsa. Kateudesta vihreä Quick seuraa tilannetta, tatti ja silmä kovana.

Kun eräänä iltana Tomasin ja varjostavan Rayn tiet ja egot kohtaavat, päättää pommimies soittaa kotonaan yläosattomissa ja pelkissä stringeissä hengaavalle Maylle. Kimpaantunut Quick haluaa ottaa jobin vastaan. Ehdoiksi mies asettaa puhelimessa kolmen kohdan säännön: Naisen tulee pysyä kaukana tulevista kohteista. Tämän ei tule ottaa yhteyttä palkolliseensa. Viimeinen ehto työlle on se, että jos nainen kusee Raytä silmään, on misu historiaa. Elokuva ehtii vanheta korkeintaan kolme varttia. Tällä välillä on nainen rikkonut jokaista sääntöä systemaattisesti, vailla sanktioita. Joko oppi ei mene perille, tai sitten syynä on Syltyn mutina luurin toisessa päässä. Sen kykenevät kuulemaan selkeästi vain koirat ja lepakot. 

Quickin on määrä tappaa pommeillaan kolme gangsteria: Pääjehuksi epäilty Tomas ja tämän aikanaan murhatyössä apukäsinään käyttämät gorillat Charlie, ja kolmas jätkä, jonka nimeä en nyt muista. Eikä sillä juonen kannalta ole hevonvitunkaan väliä, kunhan dynamiitti paukkuu ja pahat jätkät lentelevät taivaalle. Kun Charlie kokee viimeisen, räjähtävän (HEH HEH!) kliimaksinsa pyörittämässään porttolassa, palkkaa Leonin perhe avukseen katsojille tutun miehen, myös freelancerina keikkaa heittävän Ned Trentin. Kun sadisti todistaa tuntematonta muoviräjähdeneroa työssään, varmistuu tämä siitä, että kyseessä on vanha kaveri. Katsoja ei vielä tässä vaiheessa tiedä sitä, että miehellä on ansa viritettynä Quickille, miehelle, joka kusi hänen uransa CIA:n palkkalistoilla. Tarinasta kietoutuu juonittelun, salanimien ja ruumiskasojen sekamelska, jonka loppunäytös käydään Quickin omistamassa, vainoharhaisesti pommein kylvämässä satama-hallissa Miamin rannikolla. Räjäyttäjät räjäyttelevät, selkiä puukotetaan ja suihkussakin nussitaan. Katselukokemuksen jälkeen on myös katsojalla likainen, laavankuumaa suihkua vaativa olo. 

"The Specialist" on niitä leffoja, joita keski-ikäistyvät toimintatähdet alkavat perusvarmasti vääntää uransa keskikrouvissa. Näin huvipurret pysyvät täyteen tankattuina ja egoistin nimi postereissa. Elokuvassa on Stallonen leffoista poiketen myös oikeita näyttelijöitä, Woods ja Stone. Woods esittää sitä kuumakallea, jonka raivokohtaukset kiihtyvät nollasta sataan alle neljän sekunnin. Stone vetää kaksinaamaisen nartun roolinsa autopilotilla. Kun kyseinen jääkuningatar on elokuvaan palkattu, on selvää että jossain vaiheessa nähdään alastonkohtauksia, joilla ei ole mitään tekemistä itse juonen kanssa.

En tätä tyylisuuntausta lähde kritisoimaan sen kummemmin. Mutta jopa paatuneintakin tahmatassua naurattaa, kun eräässäkin kohtauksessa kuvataan itämaisten venyttelyiden parissa hikoilevaa Stallonea, tämän jälkeen myös himassaan pyörivää Stonea. Tämä nainen hengailee kämpässään kuten kaikki naiset tekevät luppoajallaan, eli nahkamekossa, tangoissa ja verkkosukkahousuissa. Kämpän ilmastointi on asetettu niin, että hidastettuna korkkareissaan kävelevä nainen tuulettaa pöristimen päällä pimppaansa, roiskeläppämekon helmat lepattaen. Hiki nousee tässä vaiheessa katsojankin otsalle. Ehkä enimmäkseen tuskasta.

Kun jännityksessä on tarpeeksi piehtaroitu, on väistämätöntä että pariskunta kohtaa hotellihuoneessa. Tätä seuraa ehkä tönköin seksikohtaus sitten Syvän joen. Eroottiseksi tähtäävää lemmiskelyä jatketaan molemminpuolisessa merenneito-asennossa, suihkun lattialla. Harvassa ovat Stallonen elokuvat, jossa mies nähdään sänkykamaripuuhissa. Valitettavasti seula on ollut sen verran harva, että tämä kohtaus on päässyt siitä läpi ja vuotanut jälkipolvien todistettavaksi. Se kirvelee silmiä, kuin ilman suojalaseja suoritettu, työpäivän mittainen hitsausurakka Turun telakalla. Internetin tietotoimiston mukaan alastomuuteen rooleissaan väsynyt Stone suostui kohtaukseen vasta sen jälkeen, kun Syltty juotti tälle puolisen tusinaa vodkapaukkua alle. Niin sitä pitää.

Aina niin luotettavan Internetin mukaan Stonen, kuten myös Woodsin älykkyysosamäärät pyörivät luvuissa, joiden ynnäämiseen eivät Stallonen sormet tai kapasiteetti riitä. Ne huitelevat reilusti yli keskiverron paremmalla puolella. Ehkä siksi tämä henkisesti alamittaiseksi itsensä tunteva päätähti vaati, että Woodsin (oikean näyttelijän) osaa leikataan pienemmäksi. Katsoja toivoo, että leikkuri olisi osunut Eric Robertsin kohdalle, poistaen hänet mielellään koko elokuvasta. Syltty suurien tähtien tapaan, käsikirjoitutti elokuvaa kuvauspaikalla uusiksi ankarasti. Tarina pohjautuu alunperin John Shirleyn kirjoittamiin novelleihin, mutta Stallonen muutosten jälkeen perinteiset "Based on a novel by"-krediitit on käännetty erikoiseen "Suggested by"-muotoon.

No, nämä ovat niitä leffoja, joita katseltiin tylsistyneinä yökylässä, sukulaisten vhs-kirjastosta vuonna 1996, kun kenenkään aikuisen silmä ei ollut vahtaamassa. Toinen katsojaryhmä ovat ne Porilaisissa yökerhoissa hengaavat seinäruusut, jotka töllöttävät tällaisia pätkiä saamattomina, diskoteekin puolella isoista ruuduista klo. 02.35. Siis jos joku on jättänyt TV5-kanavan päälle, eikä poke ole vielä huomannut heittää kuolaavaa aikamiespoikaa hankeen jäätymään.

Jos nautit 90-luvun paskoista toimintaleffoista, lattari-viboista ja aukkoja täynnä olevasta juonesta, tykkäät ehkä tästä elokuvasta. Ei "The Specialist" ole Stallonen uran paskinta laitaa. Mutta kun miehen uran summaa tähän asti, ei tämä silti ole mikään kehu. Stone on kauneimmillaan. Elokuvan teon aikaan 36-vuotias nainen menee onton kässärin mukaan päälle parikymppisestä heittämällä. Woods vetää roolinsa sopivasti yli, hän on tiennyt luovansa paskaa hyvällä tuntitaksalla. Rod Steiger tekee myös miehen työn ohitusleikkausarpeaan ulkoiluttavana rikollispomo Joena. Marlon Brandon vastanäyttelijänä kannuksensa ansainnut papparainen esittää uskottavasti latinoa, vaikka syntyperältään taisikin olla New Yorkista kotoisin oleva juutalainen. Tästä otan varmuuden sitten, kun joku maksaa minulle faktojen tarkistamisesta. Pojasta ei valitettavasti polvi parane, Eric Roberts leijailee omissa sfääreissään. Todellisuutta nimeltä "Uskottava näyttelijäntyö" ei Roberts saavuta tässä elokuvassa, ehkä ei tässä elämässäkään. Mutta eipä tuolla kauheasti väliä ole. Teknisistä seikoista ja epäuskottavuuksista ei katsoja hirveästi jaksa kantaa huolta, eivät niistä ole kantaneet elokuvan tekijätkään.

Arvosana: Kaksi papaattia viidestä.

Traileri