Surviving The Game (1994)

"Surviving The Game" on vuonna 1994 valmistunut toimintatrilleri, sieltä (sissi) juustoisimmasta päästä.

Tarinan alussa seuraamme koditonta Jack Masonia, jota esittää gangstaräpin kummisetä, kytäntappaja Ice-T. Mies kuljeksii pitkin Seattlen katuja, ystävänään vain pullo halpaa viiniä, sekarotuinen koira ja vanha, asunnoton sotaveteraani Hank. Asiat menevät Jackillä jo valmiiksi aika päin vittua. Mutta kunnes eräänä päivänä asfalttiviidakko vie hengen niin hänen koiraltaan, kuin Hankiltäkin, on Mason niin sanotusti "kypsä". Mies yrittää kävellä auton alle, mutta Charles Duttonin esittämä asuntolan pitäjä pelastaa hänet viime hetkellä. Elämänhalun aiheestakin kadottanut Mason ei tästä kovinkaan paljoa riemuitse, kunnes Dutton, eli Walter Cole, tarjoaa hänelle mahdollisuuden palkkatyöhön. Kun taskusta löytyy vain reikä, toilettina / asuntona toimii syrjäinen kuja ja vessapaperina eilisen Iltalehti, on Mason kiinnostunut. Hän ottaa yhteyttä mystiseen Thomas Burnsiin, jonka kanssa sovitaankin tapaaminen.

Burnsia esittää (valitettavasti vuonna 2019 edesmennyt sinisilmä) Rutger Hauer. Eli tuttavallisemmin Rutku. Burns tarjoaa Masonille selviytymisoppaan jobia, metsästysretkelle Kalliovuorten suunnalla. Mason epäilee itseään, mutta Burns uskoo homman olevan hänelle pala käpykakkua. Jack on saanut pidettyä itsensä hengissä Seattlen kaduilla menestyksekkäästi jo vuosia. Joten luonnossa eräoppaana toimiminen, ei ole tämän rinnalla temppu eikä mikään. Mason ostaa tämän järkeilyn. Pointin perille menemistä edesauttaa myös Burnsin tarjoama setelitukko, jolla tukehduttaisi pienen Shetlanninponin. Kohta Mason löytääkin itsensä pienkoneesta, matkalla kohti syrjäistä erämökkiä. Siellä hänen ja Burnsin on määrä tavata loput retkikunnasta. Ideana on ensialkuun tottakai vähän dokailla, jauhaa paskaa, ja poltella sikaria härkäporukassa. Sitten lähdetään samoamaan luontoon.

Perillä heitä odottaakin suht nimekäs kaarti, etunenässä kaikkien kahelien kaheli, psykiatri (...) Hawkinsia esittävä Gary Busey. Muita hahmoja ovat teksasilainen astmaatikko-cowboy Griffin, näyttelijänään John C. McGinley, ja jo edellä mainittu Cole. Mukana on myös isä-poika-parivaljakkoa tulkitsevat F. Murray Abraham ja William McNamara. Mason on itsekäärittyine Kulta-Aroma-rözöineen porukan persaukisinta laitaa. Muut seurueen jäsenet ovat menestyneitä lääkäreitä, juristeja ja pisnesmiehiä. Tutustuttuaan toisiinsa, onkin lössin aika ottaa farmipossulta henki pois. Sitten kinkku paistetaan ja ruvetaan viettämään rauhallista iltaa. Rauhallinen illallinen tarkoittaa sitä, että korstot imevät ruokajuomaksi illan aikana noin kymmenen pulloa punaviiniä.

Kelomökin ilma on sakeana jo kalliiden sikarien savusta, mutta myös Gary Buseyn kertomista lapsuuden tarinoista. Mies muistelee ilon kyynel silmäkulmassa stooria siitä, kuinka hän sai lapsena isältään bulldoggin. Polvihousuinen Busey on saanut tehtäväkseen kasvattaa koirasta taistelija, tietämättä sitä, että isällä on mielessä järjestää "Thunderdome"-tyylinen deathmatch koiran ja pojan kesken. Kaksi menee kehään, yksi poistuu. Tämä kokemus, oli kuulemma rakastavan isän lahja teini-ikään siirtyvälle pojalleen. Tässä vaiheessa Mason huomaa, että seurueen jokaisella jätkällä kiiluvat silmät vähän erikoisesti, lukuunottamatta märkäkorva Derek Wolfe Junioria, joka on reissussa ekaa kertaa. Tämä retki, on myös hänelle isän järjestämä, mieheksi kasvamisen tiellä krusiaaliksi koettu siirtymäriitti.

Kun miehet kyselevät Masonin taustoista ja ympäri kehoa löytyvistä paloarvista, kertoo hän oman tarinansa, ainakin melkein. Miehen on ajanut kadulle epätoivo. Hänellä on aikanaan ollut työ mekaanikkona, kotona on odottanut vaimo ja pieni lapsi. Mutta eräänä yönä, heidän slummialueellaan sijaitsevassa taloyhtiössä, on riehunut tuhoisa tulipalo. Tämä tulipalo on vienyt häneltä kaiken, myös halun yrittää eteenpäin. Mason ei tätä kohtaa kuitenkaan jostain syystä suoraan myönnä, vaan valehtelee vaimon ja lapsen kuolleen hänen käsiensä kautta. Tästä hän on kuulemma ollut niin innoissaan, että kalsarit ovat menneet spontaanin ejakulaation johdosta vaihtoon. Tällainen puhe vituttaa perheenisä-Griffiniä, joka haluaa iskeä Jackiltä leegot sisään. Miehet kuitenkin rauhoittuvat, ja menevät yöpuulle. Seuraavana aamuna, on edessä tärkeä koitos. Mason ei vielä tiedä, ettei häntä ole palkattukaan juppeja paimentavaksi Erä-Jormaksi, vaan heidän jahtinsa saaliiksi. Mies herätetään seuraavana päivänä, eikä kyseessä ole muodikas, Tinder-profiileissa fanitettu "hidas aamu". Seattlen paskoin sosiaalivirkailija Cole, tähtää Jackiä ysimillisellä otsikkoon ja kertoo pelin säännöt; Mason saa muutaman tunnin aikaa juosta valitsemaansa suuntaan, tämän aikana jahtiseurue hörppää rauhassa aamukahvit. Sitten alkaa ajo, taistelu elämästä ja kuolemasta. 

Tästä käynnistyy todellinen machoilu ja jahti pitkin metsiä. Elokuvan juoneen tottakai kuuluu se, että metsästysseurue on aliarvioinut saaliinsa järjenjuoksun. Vaikka rahamiehillä on käytössään kalliita leluja ja kokemusta, Mason hölköttelee silti aropupun tavoin pitkin skutsia, ja iskee John Rambon tavoin takaisin aina, kun tilaisuus siihen antaa saumat. Sitten onkin aika lopullisen välienselvittelyn.

Vuonna 1924 julkaistiin novelli "The Most Dangerous Game". Tämä elokuva, on yksi lukuisista versioista tästä skenaariosta, jossa elämäänsä ja uhanalaisten eläinlajien metsästämiseen kyllästyneet miljonäärit, sun muut puku-Maurit, ovat heittäneet ison vaihteen silmään. Heidän viisariaan ei enää väräytä pelkkä sorsapilliin puhaltelu järven rannalla. He ovat siirtyneet hirviporukoista ihmisjahtiseurueeseen. Elokuva on ilmestynyt vuonna 1994, edellisenä vuonna ilmestynyt Jean-Claude Van Dammen "Hard Target" pyöri lähes samalla sabluunalla. Mutta ilmeisesti tämä ei ole sen kummemmin haitannut ketään, taikka kiinnostanut.

Vaikka inhoankin kyseistä termiä / ilmiötä, olen sitä pakotettu tässä yhteydessä käyttämään, sillä kyseessä on kunnon ÄIJÄ-filmi, saatana! Tässä pätkässä ei muistaakseni nähdä yhtäkään kauniimman sukupuolen edustajaa, muutamaa statistia ja loppupuolella vilahtavaa vanhaa rouvaa lukuunottamatta. Kun miehet viilettävät metsällä, on muijan tehtävä keittää kotona perunoita. Tässä yhteydessä se on ehkä hyvä asia, sillä "Surviving The Game" on hölmöä, pallihieltä ja testosteronilta löyhkäävää ugalabugalaa. Naisen näkökulma olisi voinut tuoda tähän pätkään järkeä, pehmeitä arvoja ja todellisuudentajua. Mutta järjellä ei ole tässä tarinassa sijaa. Arvot eivät myöskään kiinnosta ketään, paitsi maksa-arvot korkeintaan henkilääkäriä. Kun susipareina aletaan painamaan, ovat tädit vain tiellä! Jahtitorvet soivat, pyssyt paukkuvat ja aikuiset miehet leikkivät metsässä hippaa viskipäissään. Se mitä metsässä tapahtuu, jää metsään. Eikä kerta homoksi tee, kymmenestä kerrasta laskuri nollaantuu.

Huonoista näyttelijäsuorituksista tämä elokuva ei jää kiinni, paitsi jos päätähti Jääteetä ei lasketa. Mies näyttelee kuten Stallone, Eastwood tai Steven "Lesbian Seagull" Seagal, eli on sama, näsäviisas kovakasvo jokaisessa roolissaan. Tässä elokuvassa hänen tapoihinsa kuuluu käsittämättömästi tupakointi, vaikka mies näyttelee tupakkimiestä poskareineen yhtä vakuuttavasti, kuin esikoululainen. No, tämä on vain minun huomioni, tykkään keskittyä epäolennaisuuksiin. Ice-T hoitaa kyllä hommansa muuten himaan, suht mallikkaasti. Eikä tämän lajityypin elokuvissa ketään kiinnosta, ovatko hahmot uskottavia, saati osaavatko näyttelijät ylipäätään yhtään mitään. Kunhan veri, luodit ja paska lentävät, niin kotikatsomoissa ollaan tyytyväisiä.

Hattu on kyllä otettava päästä Jägermeister Hauerin kunniaksi, "Rutku" oli kieltämättä perkeleen karismaattinen mies, varsinainen sonni. Niin karismaattinen, että hän oli Hollywoodille ehkä liian aito ja intensiivinen. Hänen kohtalonsa oli esiintyä tällaisissa pätkissä koko 80- ja 90-luku. Rutkun taidot ehkä menivät hukkaan halvoissa toimintapätkissä, mutta ammattimiehenä hän hoiti roolinsa, kivitalon kokoisilla kiveksillä. Kauas taakse eivät jää muutkaan tämän elokuvan näyttelijät. Busey esittää suvereenisti arvaamatonta raivohullua, koska se on hänellä verissä, kohtuuttoman huume- ja promillemäärän lisäksi. Vain Derek jää hahmona jalkoihin, mutta hänen hommansa on hiihdelläkin vain perässä. Charles. S. Dutton on uskottava kaksinaamaisena Colena. Miehen yrityskuvaan kuuluu roolissa kuin roolissa ainainen, salamyhkäinen virne. Dutton näyttää aina siltä, kun hän tietäisi jotain, mitä sinä et tiedä. Esimerkiksi sen, että olet kaulaasi myöten kusessa.

Hyväksi en lähde tätä elokuvaa haukkumaan. Siinä on aimo annos epäuskottavuuksia, jos itse pääjuoni ei sitä ole jo valmiiksi. Kyseessä on leffa, joka löytyy ehkä kirppikseltä dvd:n tai vhs-kasetin muodossa, hintana 1 euro. Tällaiselta pätkältä ei odota yhtään mitään. Se on kepeää, aivotonta viihdettä kaikille peräkammarin pojille ja perheistään ulkoistetuille. Treffileffaksi en lähtisi tätä pätkää suosittelemaan. Paitsi siinä tapauksessa, jos haluat väen väkisin karkoittaa seuralaisesi seuraavalla bussilla himaan. Mutta jos sinulla ei krapulasunnuntaina ole tärisemisen, hikoilun ja sohvalla piereskelyn lisäksi sen tähdellisempää tekemistä, pyörii "Surviving The Game" hyvin taustalla, kun odottelet pitsakuskia. Leffan loppu on lievä antikliimaksi, mutta reilu puolitoistatuntinen soljuu kepeästi ohi. Juoni kestää myös välitorkut, koska sitä ei alun jälkeen enää varsinaisesti tarvita / kaivata.

Arvosana: Kolme tetsaussulkeista viidestä.

Traileri

Wrong Turn (2003)

"Wrong Turn" on vuonna 2003 ilmestynyt, täysiverinen vuosituhannen vaihteen kauhuelokuva, niin hyvässä kuin pahassa. Enimmäkseen pahassa.

Tässä tarinassa seuraamme, kuinka Desmond Harringtonin tulkitsema, tuhannen ilmeen mies Chris Flynn, ajelee Pohjois-Amerikan vuoristoseudulla kohti työhaastattelua. Mutkaan tulee yllättävää matkaa, kun Flynn karauttaa maailman pienimpään liikenneruuhkaan. Letkassa seisova rekkamies vittumaisesti toteaa, että tiellä on sattunut myrkkylastissa olleen kuljetuksen kaatuminen. Teiden ritari kehottaa alentuvasti Chrisiä siirtymään takaisin autoonsa, ja leikkimään hiuksillaan. Tämähän kiireistä city-ihmistä viiksettää.

Flynnillä ei ole aikaa jäädä odottamaan tien raivausta. Hän suorittaa U-käännöksen ja kaasuttaa lähimmälle bensa-asemalle. Takapajulassa Nokialaisen käsipuhelimen kentät ovat olemattomat, joten hän tiedustelee huoltoaseman pitäjältä, hieman Smurffien Velho-noitaa muistuttavalta toukohousulta, mahdollisuutta lainata puhelinta, tai edes paikkaansa pitäviä ajo-ohjeita. Rekkakuskin tavoin myös tämä, Turkulaiselta vaikuttava harvahammas antaa ymmärtää, ettei häneltä heru asiallisia vastauksia, toimivaa puhelinta, saati sympatiaa nätille pojalle. Ei ole helppoa olla kaunis. Pystyn allekirjoittamaan tämän täysin. Flynnin on pakko lähteä mutu-tuntumalla suunnistamaan kohti oletettua oikotietä. Kohti työhaastattelua, johon ehtimiseen hänellä on vielä teoreettiset mahdollisuudet.

Ei kulu aikaakaan kun Chris, epähuomiossa, ajaa Mustanginsa keulan keskelle tietä parkkeeratun maastoauton perseeseen. Kuin tilauksesta, paikalle sattuukin viittä sekuntia myöhemmin auton omistaja ystävineen. Joukkoon kuuluvat sarkastinen Jessie Burlingame (irrallinen nyökkäys Stephen Kingille, joka ei liity mihinkään), prinsessamainen Carly, tämän neuroottisesti höpöttävä poikaystävä Scott, punapää Francine ja Ruotsin karvanoppa-teknoartisti-Güntherin kaksoisveli Evan. Jessie on se joukon "cool chick", toinen hahmo Flynnin lisäksi, jonka elossa pysymisestä sinun pitäisi välittää. Moni katsoja varmasti tässä kohdassa (sukupuolesta, tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta), välittää vain siitä, koska Jessie riisuu paitansa. Nämä ihmiset ovat kuin catwalkilta repäistyjä. Carly piipittää jatkuvasti, tai toruu ADHD-poikaystäväänsä, jonka suuhun on kirjoitettu mukahauskaa, hermostunutta höpötystä. Francine ja Evan ovat ylimielisiä, todennäköisesti lumilautailua, footbagin peluuta ja ekstaasin käyttöä rave-bileissä harrastavia, rikkaita kakaroita. Nämä neljä hahmoa ovat kauhuelokuvien arkkityyppejä, joiden on tarkoitus ärsyttävällä käytöksellään käydä katsojan hermoille. Siten katsoja pysyy penkissään elokuvan loppuun asti, koska haluaa nähdä näiden hahmojen kuolevan tuskallisesti. 99,9% kotikatsomosta toivoo nallin napsahtavan ensimmäiseksi Carlyn kohdalle. 

Miksi heidän autonsa on parkkeerattu keskelle tietä? Jessie hilpeine joukkoineen on päättänyt lähteä metsään telttailemaan, vaikkei kenelläkään vaikuta olevan siitä mitään aikaisempaa kokemusta. Suunnilleen jokainen heistä on pukeutunut pyllyvaon paljastaviin lannefarkkuihin, sandaaleihin ja George Michaelin jäämistöstä löytyneisiin Guccin aurinkolaseihin. Matka on tyssännyt tien poikki viritettyyn piikkilankaan. Eikä mihin tahansa piikkilankaan, tähän piikkilankaan on solmittu partateriä. Eli ansan virittäjän on oltava tooooosi ilkeä ukko / akka. On pantava merkille, ettei kenenkään hahmon otsassa ole näiden auto-onnettomuuksien jäljiltä edes kuhmua, meikit ovat spot on. Siten ne lärveissä myös pysyvät, elokuvan loppuun asti. Selvisi roolihahmo sinne yhtenä kappaleena, tai ei. Hetken toisilleen viisasteltuaan päättävät Chris, Jessie, Carly ja Scott lähteä etsimään asutusta. He lähtevätkin matkaan vailla vesipulloja tai sen kummempaa suunnitelmaa. Francine ja Evan jäävät vahtimaan autoja ja polttamaan pilveä.

Kun 28-vuotiaat teinit ovat saaneet jouninsa poltettua ekaluokkalaisen elkein, porttiteoria osoittautuu todeksi. Kohta paholaisen huumeen vallassa oleva Francine, haluaa suorittaa Evanille fellaatiota auton konepellillä! Myöhemmin pariskunta koluaa Chrisin tavaroita fymipäissään, ja haaveilee reseptilääkkeiden väärinkäytöstä ja pullosta aurinkorasvaa. Tämä pariskunta ei ehdi kuolemaan Saatanan salaatin vieroitusoireisiin, vaan heidät lahtaa metsässä hiippaileva, toistaiseksi arvoituksena pysyvä mysteerihenkilö. Tosin ennen geneerisiä, kaiken selittäviä alkutekstejä nähty nopea, irrallinen teurastuskohtaus paljastaa, katsoja tietää täysin kuka / mikä veritekojen takana luuraa. Oikeastaan mitään ei jätetä mielikuvituksen varaan, koska ilmeisesti jännityksen rakentaminen on kauhuelokuvissa ylimainostettua. Vai onko tämä kritiikkiä nykymaailman hektistä informaatiotulvaa kohtaan? Ei, se on todennäköisesti laiskuutta.

Samalla kun Francine kannabispsykooseissaan imee poikaystäväänsä, seurataan toisaalla nelikon taivallusta pitkin metsäpolkua. He jorisevat kaikenlaista. Juttu on ohi korvien menevää huttua. He imevät vain katsojan toivon siitä, että tämä elokuva voisi muuttua hyväksi. Kun piinallista höpötystä ja toistuvia, pakollisia "Syvä Joki"-viittauksia on viljelty tarpeeksi, löytääkin joukko metsästä kivan kummitusmökin. Pihalle sikin sokin hylätyt, kymmenet perheautojen raadot hieman ihmetyttävät. Mutta käsikirjoitus vaatii, että porukka kävelee autiotaloon sisälle, Nipa Neumannin tavoin. Päällimmäinen motiivi ei tunnu olevan edes lankapuhelimen löytäminen, vaan se, että Carly ei voi pissiä metsässä. Hämärän, kärpäsiä vilisevän mökin pöydillä on muun muassa veriläikkiä, kameroita, aurinkolaseja, lasten leluja, autojen avaimia. Kirjahyllyssä pyörii grammari, liedellä kiehuu soppa. Lääkekaapista löytyy purkillinen IHMISTEN VERISIÄ HAMPAITA, hiuksia. Sitä tavallista.

Nelikon hälytyskellot alkavat toden teolla soida vasta sitten, kun paskalla hiekkapuhalletun kylpyhuoneen ammeesta löytyy suolistettu naisen ruumis. Jääkaapista löytyy purkkeja täynnä elimiä ja ihmisten irtileikattuja raajoja. Liedellä poriseva soppakin osoittautuu Kaija-keitoksi, ei kalakeitoksi. Tässä vaiheessa nelikko hoksaa, että ehkä puhelinta voisi etsiä jostain muualtakin. On kuitenkin myöhäistä hipsiä tiehensä hissun kissun, vaapula vissun, sillä mökin asukkaat saapuvat sopivasti kotiin. Kuinka ollakkaan, nämä kotiinpalaajat ovatkin sukupolvia kestäneen sukurutsauksen, ja alueen juomaveteen dumpattujen teollisuusmyrkkyjen jalostamia punaniskafriikkejä, joille maistuvat Grandiosan pitsaperjantain lisäksi myös pahaa-aavistamattomat, takamaille eksyneet retkeilijät. Tämä on tosin selitetty katsojille jo ensimmäisen viiden minuutin aikana, kuten jo aikaisemmin mainitsin. Metsäläiset syövät ihmisiä, koska saasteet ovat tappaneet alueen eläimet. Tai ehkä myös huvikseen. "Makuasia" sanoi mäyräkoira, kun pallejaan nuoli. Tämän jälkeen elokuva onkin silkkaa eloonjäämistaistelua Virginian vuoristossa, jossa kukaan ei kuule huutoasi. Tai sitten kukaan ei vain välitä siitä. 

En odottanut tämän elokuvan sisältävän liikutuksen kyyneliä nostattavia roolisuorituksia, syvällistä dialogia, tai John Steinbeckin "Hiiriä ja ihmisiä"- romaanin tasoista tutkielmaa ihmisen luonteen pimeästä puolesta, kovien aikojen ristipaineessa. Tiesin vakaasti katsovani ryönää. Huomasin silti vittuuntuvani tähän filmiin, koska se ottaa itsensä liian vakavasti. Tai sitten minä otin sen. Molemmat ovat todennäköisesti oikeita vastauksia. Tämän elokuvan hahmot ovat epämiellyttäviä. Enkä nyt tarkoita epämuodostuneita metsäläisfriikkejä, vaan päähenkilö Chris Flynniä ja tämän uusia ystäviä. Harrington ja Dushku eivät osoita ilmeillään oikein mitään tunteita. He vain tuijottavat kulmat kurtussa tiukasti kaukaisuuteen, ja suipistelevat huuliaan. Tästä välittyy vain se tunnetila, että molemmilla on paha ummetus päällä.

Jokainen näyttelijä tuntuu vetävän roolinsa läpi ryppyotsaisesti, tai kuin he olisivat näyttelemässä ensimmäistä kertaa elämässään. Tämä ei rajoitu pelkästään näyttelyyn, myös käsikirjoittaja tuntuu olevan eilisen teeren poika. Dialogi on täynnä "Keittiössä tuoksuu ruoka, vessassa haisee paska"-tyylisiä, itsestäänselviä huomioita ja jäykkyyttä. OK, ehkä shokissa olevat ihmiset puhuvat näin. Mutta tämä on yliluonnollista teinikauhua, jota ei voi ottaa tosissaan. Tai voi, jos olet ennen alkutekstejä impannut bensaa. Tuntuu kuin jokainen hahmo kärsisi post-traumaattisesta oireyhtymästä. Paitsi että nämä shokeeraavat tapahtumat, ovat sattuneet paljon ennen ihmissyöjäfriikkien kohtaamista.

Kun Chris ja Jessie saavat hetken hengähtää keskivaiheen krouvissa, yrittää kässäri raottaa valoa näiden hahmojen inhimilliseen puoleen. Jessie vetää tiukkaa linjaa, koska hänen poikaystävänsä, on jättänyt tämän ennen metsäreissua. Hän onkin kuin onkin haavoittuvainen, tunteva ihminen. Myös Chris avautuu pikkuhiljaa. Hänen tragediansa on se, että hän osti rahoillaan auton, vaikka olisi voinut lentää työpaikkahaastatteluunsa. Chris on ammatiltaan lääkäri. Hänen toinen ongelmansa elämässä tuntuu olevan se, että hän on liian komea mies. Jokaisen ihmisen tuska on validia ja subjektiivista, jokainen ansaitsee empatiaa. Mutta silti, minun on vain vaikea nakata paskaakaan näiden ihmisten kärsimyksistä, koska heidän suustaan pääsevät ongelmat ovat tasoa "Perkele, mulla on liikaa rahaa pankkitilillä!" Siis jos perässä juoksevia ihmissyöjähirviöitä / mahdollisia sodomiitteja ei oteta lukuun.

Elokuva etenee kirjoittamattomien kauhuleffa-sääntöjen mukaan; Seksiä harrastavat kuolevat ensin, sitten kuolevat ärsyttävät kimittäjät. Hiippakuntaa vaihtaa verisesti myös tarinan hauska sanaseppo. En viitsi pilata elokuvan loppua, mutta jos olet joskus katsonut muutakin kuin Vääpeli Körmyjä, tiedät miten tämä tarina päättyy. Armeliasta on se, että finaali koittaa reilun tunnin ja 20 minuutin jälkeen. 

Vaikka tämä arvioni (henkilökohtaisen maailmankuvani lisäksi) tuntuu huokuvan ulkopuolisille vain katkeraa, negatiivista sappea, on siinä myös valopilkkunsa. Stan Winstonin työryhmän luomat metsäläiset, ovat groteskeja ja näyttäviä. Tässä elokuvassa on luotettu käsin tehtyihin erikoisefekteihin, ei pelkästään tietokoneanimaatioihin. Elokuva kumartaa syvään genrensä uranuurtajille, esimerkiksi "The Hills Have Eyes"-splatterille. Aina ei vain käy selväksi, onko kyseessä tribuutti, vai muistutetaanko katsojia paremmista elokuvista vain siksi, että he mieltäisivät myös "Wrong Turnin" samaan joukkoon? Tiedä häntä. Hurmeessa ei ole säästelty, tunnelma on ahdistava. Suolestukset ovat kuvottavia ja tyydyttävät verenhimoisintakin katsojaa. Eikä se näyttely nyt niin huonoa ole. Olen nähnyt paljon pahempaakin, esimerkiksi makuuhuoneessani. Mutta ei nyt mennä siihen.

On itsestäänselvää, että tästä elokuvasta on tehty jatko-osia. Vuoteen 2019 mennessä niitä on julkaistu maltilliset viisi. Yllättäen myös re-make on tekeillä, tottakai. Miksi keksiä mitään uutta, kun voi ratsastaa vanhoilla ideoilla? Olivat ne sitten kuinka ohuita tahansa jo alunperin. Ensimmäinen osa, on ainoa teatterilevitykseen päässyt filmi. Jatko-osat ovat suoraan myyntiin tehtyjä, toinen toistaan pienemmillä budjeteilla kasattuja rykäyksiä. Näiden kunniaksi on todettava, että jatkopätkät ovat edeltäjäänsä paljon koomisempia. Niissä myös viljellään häpeilemättömämmin huumeiden käyttöä, seksiä ja alastomuutta. Siis jos sellaisesta joku tykkää. Niissä, valitettavasti, erikoistehosteet on luotu jonkun Espoolaisen, 12-vuotiaan pojan ja Photoshopin toimesta. Mutta jos sinussa on yhtään masokistin vikaa (kuten allekirjoittaneessa), katsot todennäköisesti nekin pois kuleksimasta. Jatko-osan tähtenä nähdään muusikko / kirjailija / maailman jokaisesta musiikkidokumentista tuttu Henry Rollins. Myöhemmissä osissa taisi vilahtaa myös "Hellraiser"-raakuuksissa nähty naulapää Doug Bradley. Tämä seikka ei tosin ole elokuvalle laadun tae tänä päivänä. Se kertoo vain aikojen ja työmarkkinoiden kovuudesta. Naula päässä näitä leffoja kannattaa katsoakin, kavereiden kesken. 

Arvosana: Kaksi ja puoli serkunnussijaa viidestä.

Traileri

April Fool's Day (1986)

"April Fool's Day" on vuonna 1986 ilmestynyt slasher-alalajin kauhuelokuva, joka pintaa syvemmältä katsottuna omaa myös tarkoituksellisen koomisia elementtejä, olematta kuitenkaan täysverinen kauhukomedia. Se on myös osaltaan "Kuka mitä saunassa veteli ja ketä mitä häh?"-lajityypin murhamysteeri, muun muassa. Kässääks? 

Filmissä herttainen, Deborah Foremanin esittämä Muffy, kutsuu parikymppiset, uraputkeen tähtäävät ystävänsä viettämään aprillipäivä-viikonloppua perheensä syrjäiselle lomahuvilalle. Kaveriporukasta löytyvät ne hahmot, joita tämän tyylisissä elokuvissa esiintyy poikkeuksetta aina. On urheilijanuorukaista, nörttiä, tulevaa narkkaria ja rappioalkoholistia, luokan pelleä, vakavaa poikaa ja lukutoukkaa. Kaikkia heitä yhdistää se, että alatyylinen pillu/pylly/pippeli-läppä lentää kuin Rapalan uistin Tenojoella. Tätä hassuttelua alleviivataan mm. kohtauksessa, jossa nakkia puristetaan lähikuvassa ulos pakkauksesta. Alituinen alapäähuumori meinaa alkaa jo rasittamaan kotisohvan härskeintäkin Hartikaista, mutta hellaa ei tämän suhteen huudateta sentään jatkuvasti kutosella. Ei ainakaan siinä vaiheessa, kun viikate alkaa niittämään elon viljaa. Jos katsomossa on englanninkielen taitoisia, niin Muffy-nimi alkaa joitakin hihityttää. Mutta tälle slangisanalle ei tarvitse itse naureskella, sitä tehdään nimittäin itse elokuvassa. Nämä läpät eivät sinänsä johda mihinkään, joten ne ovat todennäköisesti vain täytettä filmiin, jonka juoni on (ainakin alkuun) vaarallisen ohut. Veitsenterällä pysytään silti mukavasti, eikä ylilyöntejä synny missään vaiheessa. Näille elokuville tyypillinen myötähäpeä loistaa, ainakin minun silmiini, poissaolollaan. "Aprillipäivä" osaa nauraa itselleen, myös katsoja nauraa elokuvan hahmojen kanssa, ei itse elokuvalle. Se on tällaisissa tekeleissä mukava poikkeus.

"April Fool's Day" ei lähde täysin keksimään pyörää uudelleen, vaan luotetaan tuttuun konseptiin: Kerätään ihmisiä syrjäiseen paikkaan, pidetään hetki kivaa, kunnes kohta alkaa tapahtua. Kaveruksia rupeaa häviämään yksi toisensa jälkeen, eivätkä itsekkäät ja toistensa sukupuolielimiin keskittyneet puupäät ehdi yleiseltä hengailultaan kaivata toveriaan, ei ainakaan kunnes tämän silvottu kalmo löytyy kaivosta, tai kattoparruun hirtettynä. Samaan aikaan huvilan puhelinyhteydet kyrvähtävät, eikä syrjäiseltä saarelta lähdetä sivistyksen pariin kuin uimalla 20 kilometriä naapurin mökille. Tämä ei yllätä kotikatsomossa ketään, ei vaikka katsoja olisi kuuro ja puolisokea labradorinnoutaja. Teurastuksen ja salapoliisileikkien keskellä Muffy häärää talon emäntänä, kunnes silmäpussit alkavat suurenemaan, naama harmaantumaan ja jutut olemaan erikoisia. Tämä omituinen höpöttely jättää hämmentyneet kaverit ihmettelemään hänen mielentilaansa, mutta kukaan ei tietysti ryhdy toimenpiteisiin, koska näyttöjä ei löydy. Eräässä vaiheessa jokainen epäilee salaa toisiaan, juoni alkaa haiskahtaa Agatha Christien kirjallisille tuotoksille.

"Friday the 13th" tulee elokuvasta vahvasti mieleen myös edellämainitun, tutulta tuntuvan premissin, mutta myös sen takia, että tekijätiimissä on useita, näidenkin kalkkunaleffojen parissa hääränneitä tekijöitä, muun muassa tuottajat. Yksi näistä on "Friday the 13th Part: 2"-elokuvassa pääosaa esittänyt, kuvankaunis vaaleaverikkö Amy Steel. Tässä elokuvassa hän tekee periaatteessa saman roolin. Jos tätä leffaa katsoisi puolen kaljakorin jälkeen, voisi helposti kuvitella katsovansa saman sarjan jatko-osaa, tämä on vain reilusti parempi. Sivuosissa nähdään mm. "Back To The Future"-elokuvista tuttu Thomas F. "Biff" Wilson. Taisi joku "Beverly Hills 90210"-sarjan vosukin siinä vilahtaa. 

Siinä missä varsinaisella epäonnen päivällä ei ole mitään tekemistä "Perjantai 13. päivä"- elokuvasarjan kanssa, "April Fool's Day" ei jää todellakaan kenelläkään epäselväksi, elokuvan nimenä ei olisi voinut olla mikään muu. Jekkuilua työnnetään katsojan kurkusta alas jokaisessa käänteessä. Alkunäytöksessä jokainen tekee toisilleen lapsellista jäynää, mitä nyt dokaamiselta, panemiselta ja eksistentiaaliselta ahdistukseltaan kerkeävät. Eli tässä vaiheessa aatos vie katsojan tämän lajityypin kummisetään, "Halloweeniin". Näissä elokuvissa ei myöskään jää kenellekään epäselväksi, minkä päivän aattona puukkohippaa vietetään. Alleviivausta suoritetaan vedenkestävällä tussilla. 

"Aprillipäivä" tuntuu kuin "The Big Chill", "Friday the 13th" ja "Cluedo"-lautapeli olisivat saaneet keskenään lapsen. Nuorten näyttelijöiden roolisuoritukset ovat enemmän tai vähemmän mukiinmeneviä. Kukaan ei äidy niin rasittavaksi, että tämän väkivaltaista kuolemaa alkaa tosissaan toivoa. Filmissä on pahamaineisen yllättävä loppu. Ratkaisu on silti raikas poikkeus, vaikkakin suhteellisen epäuskottava. Se ei (ihmeellistä kyllä) syö täysin uudelleenkatsomisarvoa. Toisella rundilla katsoja löytää pieniä, piilotettuja vihjeitä, jotka kotikatsomoiden vähä-älyisimmiltä varmasti jäävät ensimmäisellä kerralla huomaamatta. Kyseessä on siis piilotetun älykäs slasher-elokuva. Varmasti genrensä ensimmäinen. 

Kuten jo pariin kertaan mainitsin, on elokuva täynnä lapsellista, roisia huumoria. Juoni ei kuitenkaan ole tarkemmassa tarkastelussa typerä, vaan yllättävän toimiva. Verellä ei myöskään mässäillä mauttomuuksiin asti, se on tämän lajityypin leffoissa harvinaista. Erikoistehosteet on tehty uskottavasti, louvossa ei ole säästelty. "The Big Chill"-elokuvan tapaan, on myös tässä tekeleessä jotenkin lämminhenkinen pohjavire. Ei ole kaukaa haettua ajatella, että nämä nuorukaiset voisivat olla keskenään kavereita. Näytelmä voisi myös alun jälkeen kääntyä vaikka koomiseksi ihmissuhdedraamaksi. Tämä on kuitenkin, loppujen lopuksi, Turn off your mind / Pää pois päältä-tason hölmöä ja hassua ajanvietettä. Pidin elokuvasta vilpittömästi. Suosittelen sitä tottakai kaikille kauhufaneille, mutta myös kasari-estetiikan ystäville, miksei vaikka naapurin Esalle.

"Aprillipäivästä" on tehty vähemmän yllättäen myös remake vuonna 2008, mutta en ole (ainakaan toistaiseksi) vielä niin itsetuhoisella päällä, että katsoisin sen. 

Arvosana: Kolme kumista koiranpaskaa viidestä.

Traileri

Scissors (1991)

"Scissors" on vuonna 1991 ilmestynyt trilleri, jonka pääosaa esittää Sharon Stone. Sivuosassa nähdään Steve Railsback, joka suurelle yleisölle on tuttu mm. "The X-Files" tv-sarjan kakkoskaudelta. Siinä hän veti mieleenpainuvan roolin Duane Barry-nimisenä kahelina, jonka aivoja ja rectumia rassaavat niin CIA, kuin ulkoavaruuden oliotkin. Toisessa sivuroolissa nähdään hopeakettu Ronny Cox. "Koksimies" on tuttu jokaiselle leffafanille, ainakin pärstältään. Mies näytteli poliisipäällikkö Bogomilia elokuvissa "Beverly Hills Cop" I & II. Cox on myös tuttu ikonisista tieteistoimintaleffoista "Robocop" ja "Total Recall". Molemmissa verikekkereissä hän esitti PAHAA jätkää. Miestä joka varmasti voittaisi "Vuoden Perseenreikä"-palkinnon, siis jos tällainen kisa jossakin käytäisiin. Kivi / Hiili-parivaljakko teki myös edellä mainitussa filmissä ensi kertaa yhteistyötä. Siinä elokuvassa yhteistyö toimi. Toisin kuin tässä filmissä. Vai jakoivatko he "Total Recallissa" kohtauksia? En jaksa muistaa. Onko sillä niin väliäkään?

Stone esittää tässä yritelmässä nuorta, juuri kerrostaloonsa muuttanutta Angie Anderssonia, joka joutuu alkunäytöksessä raiskausyrityksen kohteeksi taloyhtiönsä hississä. Väkisinmakuu jää kuitenkin puolitiehen, kun Angie lyö hyökkääjää juuri aikaisemmin ostamillaan TATTADADAA...saksilla! Tästä selviydyttyään Andersson tutustuu naapurissa asuvaan Railsbackiin, joka vetää elokuvassa tuplaroolin identtisinä kaksosina. Kaksosista ensimmäinen on näyttelijä Alex. Toinen veljeksistä on salamyhkäinen, rullatuolissa istuva, piilomulkku taidemaalari Cole. Pikkuhiljaa katsojalle selviää, että Stone on kotonaan nyhjäävä, antiikkinukkeja restauroiva neitsyt. Neitsyt jolla on keskivertoa pahempia ongelmia mielenterveytensä kanssa. Luit oikein, Sharon Stone esittää neitsyttä. Tämä on yhtä uskottavaa kuin se, että Spede Pasanen ja Simo Salminen olisivat esittäneet päärooleja elokuvassa "Hiljaiset sillat". Angie käy Ronny Coxin esittämällä psykiatri Carterilla tilittämässä tuntojaan. Pääosin seksuaalisista turhautumistaan ja lapsuuden traumoistaan, jotka hento, rikkinäinen mieli ovat työntäneet alitajunnan pimeimpiin sopukoihin. Eli sitä peruskauraa. Sivussa seurataan myös veljesparin keskinäisiä välejä, jotka ovat viileänpuoleiset. Hyvin ei mene myöskään tohtori Carterilla, sillä hänen vaimonsa on kovin etäinen, lähentely-yrityksistä huolimatta. Jossain vaiheessa Angie ja Alex alkavat tekemään tuttavuutta, you know. Railsback, kirveellä veistetyillä kasvoillaan, istuu kieltämättä huonosti ensirakastajan rooliin, paitsi jos kyseessä on tarina nekrofiilistä. Vähemmän yllättäen mies onkin esittänyt urallaan myöhemmin Kalmo-Kallea, vuoden 2000 romanttisessa komediassa nimeltään "Ed Gein". On hilkulla että Angie saa vihdoinkin "sitä kivaa". Mutta ikävästi tuijottava possunukke pilaa tunnelman, eikä mattopainiin päästä alkuinnostuksesta huolimatta. Paha mielihän tästä seuraa molemmille, tottakai.

Eräänä päivänä Angie saa mysteerisen kutsun tapaamiseen, viittä vaille valmiina olevaan hienostokerrostaloon. Andersson kävelee kattohuoneistoon sisälle, mutta tajuttuaan kokeneensa oharit, hän päättää poistua. Tämä onkin enemmän helposti sanottu, kuin tehty. Tässä vaiheessa kuvaan astuvatkin taas sakset, kornit tekoparrat, eläkeläiset ja lattiaan pultatut huonekalut. Oven kahvankin paikkaa toimittaa stressipallo. Angien alitajuntaan työnnetyt, lapsuuden traumaattiset muistot, alkavat kohta nousemaan pintaan, ja meno alkaa ylipäätään olemaan kuin moukarihäkissä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun viereisestä huoneesta löytyy hengiltä puukotettu keski-ikäinen mies, alkaa iso pyörä pyörähtämään Angien jo valmiiksi viturallaan olevassa mielessä. Juonesta ei parane paljastaa sen enempää loppuratkaisua pilaamatta. Elokuvan nähneenä tosin vahvasti epäilen, että kukaan vastuullinen veronmaksaja on jaksanut katsoa sitä tähän asti. Varsinkin, kun kotikatsomoiden runkkarien otsa hiessä odottama, pakollinen alastonkohtaus on hoidettu alta pois jo ensimmäisen vartin jälkeen. Sadetakkimiehet jäävät kuola valuen odottamaan lisää, mutta tämä toive on turha.

Raina on juoneltaan päällisin puolin perinteinen, eroottissävytteinen kauhutrilleri, vaikka varsinainen limaisuus pidetäänkin minimissä. Se on valitettavaa, koska rehellinen seksillä mässäily olisi ehkä nostanut tämän elokuvan arvosanaa. Kauhua elokuvassa ei myöskään ole nimeksikään. Se on vain kauhea kokemus katsoa. Ilmeisesti tässä on yritetty tosissaan tehdä taiteellista elokuvaa, mikä tekee siitä vielä masentavampaa seurattavaa. 
Pituutta "Saksilla" on perinteiset tunti ja kolme varttia. Mutta kökkö toteutus, Salatut Elämät- budjetti ja tekonäppärä juoni, tekevät siitä pitkän kuin nälkävuodesta.

Vaikka elokuvat pitäisi tottakai katsoa ilman häiriötekijöitä alusta loppuun, en kyennyt sitä tekemään. Itse asiassa katsoin leffan lopun vajaata kuukautta myöhemmin, vain siksi että voin käsi Raamatulla vannoa nähneeni sen.

"Sakset" toi minulle mieleen tv-sarjan jakson, sellaisena se olisi toiminut paremmin. Juoni olisi taputeltu muissa yhteyksissä kivasti kolmeen varttiin. Mutta elokuvan mitassa tarina kärsii turhasta joutokäynnistä. Katsojaa harhautetaan myös epäolennaisilla ja epäuskottavilla sivukäänteillä, jotka eivät loppujen lopuksi johda mihinkään. Itse asiassa moneen sivujuoneen ei edes keskitytä kunnolla, joten suurin osa sisällöstä on haukottelua aiheuttavaa diibadaabaa. Katsoja suhtautuu, loppujen lopuksi, näihin harhautuksiin kuin alkoholistin lapset isänsä jorinoihin Tykkimäen reissusta, joka ei ryyppyputken tulehduksen takia ikinä toteudukkaan. Ajatusleikkiin jaksaa uskoa kerran, ehkä toisenkin. Mutta jossain vaiheessa sitä vain pyörittelee silmiään ja huokailee "Juu juu, kyllä kyllä".

Taustatutkimusta tehdessäni yllätyin. Ensimmäiseksi siitä, että ylipäätään teen taustatutkimusta. Mutta olin myös ulkosynnyttimellä päähän lyöty siitä tiedosta, että käsikirjoitus oli alunperin todellakin tarkoitettu "Alfred Hitchcock esittää"-tyylisen sarjan jaksoksi. Mutta tämän hankkeen kariuduttua, päätti ohjaaja / käsikirjoittaja Frank De Felitta työstää siitä kokoillan elokuvan. Tämä taiteellinen ja taloudellinen floppi jäi myös ohjaajan viimeiseksi elokuvaksi.

Stone tekee suht toimivan roolisuorituksen niillä laihoilla eväillä, mitä elokuva hänelle antaa. Paremmassa produktiossa hänen tuskailunsa olisi ollut uskottavaa, ehkä jopa kiinnostavaa. Saman roolin Stone on tunnetusti tehnyt monta kertaa myöhemminkin, esimerkiksi kirjaan perustuvassa, yllättäen eroottisessa jännityselokuvassa "Sliver". Cox ja Railsback hoitavat tonttinsa ammattimiehen elkein, turhia hötkyilemättä. Heistä huokuu, että nyt ollaan töissä. On siis vain parempi pyllistää, ottaa mitä annetaan, ja kävellä päivän jälkeen kotiin vuokrarahat taskussa, vailla turhia illuusioita menestysteoksesta. Mutta perusvarmoista suorituksista huolimatta, leffa on tahattoman koominen. Tämä koomisuus ei kuitenkaan nosta elokuvaa sillä mystisellä "Niin paskaa, että se on hyvää"-asteikolla katsomisen arvoiseksi. Leffa on pakkopullaa, ajanhukkaa, eikä siitä ole kotiin kirjoitettavaa. Sovinistisikoja miellyttää Sharon Stonen paljaat ketunnenät ja asteittainen, epätoivoinen sekoaminen, mutta muuten elokuva ei tarjoa oikein mitään. Kyllä tämän katsominen tietysti kotiolot voittaa. 

Jos etsit parempaa vaihtoehtoa, ja olet elänyt tähänastisen elämäsi tynnyrissä, niin looginen ratkaisu on katsoa vuotta myöhemmin ilmestynyt "Basic Instinct". Angie Anderssonin syöksyminen hulluuden syövereihin tuntuu kuin "Perusfiiliksen" esiosalta. Ehkä viettelevä ja vaarallinen, kaikkien femme fatale-hahmojen äiti Katherine Tramell syntyi tällaisissa olosuhteissa? Tai sitten ei. Vähemmän yllättäen "Sakset" uudelleen nimettiin Saksassa muotoon "Final Instinct", jotta herkkäuskoisimmat pissavehkeiden räplääjät saadaan vuokraamaan tämä jööti. Elokuvissa ei kyllä ole kovinkaan paljon yhteistä. Paitsi että tässä saksia lyödään ihmisiin, vuotta myöhemmin ilmestyneessä kassamagneetissa niitä saksia vain auotaan (keh keh). Mutta se onkin aivan toinen tarina / turina.  

Arvosana: Puolitoista hermoromahdusta viidestä

Traileri