Striking Distance (1993)

"Striking Distance", tai Härmäksi käännettynä "Jokikyttä", on vuonna 1993 valmistunut trilleri Pittsburgin jokialuetta piinaavasta sarjamurhaajasta. Elokuvan nimenä voisi olla myös "Geneerinen murhamysteeri 90-luvulta".

Poliisiauto kaasuttelee kameraa päin...mutta HETKONEN! Eihän kyseessä olekaan aito Fordin valmistama kyttäkaara, tämä auto onkin ulostunut Nikko-tehtaasta. Joku siis ohjailee pienoismallia pitkin kolkkoa kellaria. Kilparadalla on tien tuketta, sillä lattialla röhnöttää köytetty nainen, liinamytty äänekkään suunsa tukkeena. Nahkaisiin käteenvetohanskoihin somistautunut, tässä vaiheessa vielä kasvoton ja äänetön henkilö, valitsee kenkäpuhelimestaan vasikkalinjan numeron ja asettaa luurin pöydällä nököttävän radion viereen. Playta painamalla alkaa kaiuttimesta kantautua Sam The Sham & The Pharaosin (jo itsessään karmiva) hitti "Little Red Riding Hood". Kun radio laulelee hätäkeskukselle tarinaa isosta pahasta sudesta ja Punahilkasta, alkaa myös hätääntynyt nainen huutamaan henkensä edestä. Kohta kajahtaa laukaus ja Toivelaulukonsertti Helvetistä / Hervannasta päättyy tähän. Tähän päättyy myös kyseisen naisen taipumus mäkätykseen, ainakin tässä elämässä.

Tom Hardy (Bruce Willis) on poliisi ja murhaetsivä. Samassa ammatissa viihtyy hänen koko sukunsa, myös isä Vince (John "Joni Mähönen" Mahoney, RIP). Hardy pukeutuu kotonaan virkapukuunsa. Isä ja poika ovat matkalla vuotuisille hyväntekeväisyys-illallisille, Poliisimiesten Tanssijaisiin. Makuuhuoneessa pauhaa televisio. Sen tarjoama sisältö on aikamoisen masentavaa paskaa. Ensin uutisten puhuva pää kertoo naisen ruumiista, joka on löydetty joen alajuoksulta, ammuttuna. Seuraavaksi uutiset toimittavat raporttia oikeustalolta. Ruudussa vilahtelee, valitettavasti, tuttujen miesten kasvoja.

Tom Hardy on taannoin joutunut tiukan paikan eteen. Tämän serkku ja työpari Jimmy DeTillo (Robert Pastorelli, RIP), on virkaintoinen mies. Innokkuus on johtanut tavallista huolellisempaan todistajan pamputtamiseen. Nyt tämä viaton silminnäkijä makaa koomassa ja Jimmyä on muistettu paksulla syytekirjeellä. Miehet ovat tutkineet kahteen pelleen Polish Hillin kuristajan tapausta, mutta mielipuolta ei ole saatu kiinni. Hardy on joutunut todistamaan serkkuaan vastaan oikeudessa, vaikka veri onkin vettä sakeampaa. Teko on moraalisesti oikein, mutta se on silti vasikointia ja selän puukottamista, ainakin kyttien kirjoissa. Hardyt ehtivät hieman jutella tapahtumista matkalla autolleen kunnes ULA-radio tuuttaa hälytyskutsua eetteriin. Viidakkorumpu soi, kuuleeko Mustanaamio? Virkaveljet ilmoittavat kovaan ääneen, että Polish Hillin kuristajaksi epäilty henkilö on paennut poliiseja ja karkuteillä. Apuvoimia takaa-ajoon kaivataan kipeästi, matkaan Hopea!

Hardy luukuttaa nasta laudassa ja Remu Aaltosena vastaantulevien kaistalla. Isä kyselee samalla tyynesti tämän naiskuvioista ja mahdollisuudestaan tulla isoisäksi. Tappajaksi epäilty on myös kova rattimies. Niin kova, että perässä pysyminen tekee tiukkaa ilman kiperiä kaarteita, ja kiperiä kysymyksiäkin. Unabomberilta ja South Parkin Kennyltä muotivinkkejä ottanut huppupää ajelee kahtasataa pitkin kaupunkia. Hetken vaikuttaa siltä, että oman elämänsä Mika Saloa oltaisiin jo saamassa liriin, mutta hurjastelu ei pääty poliisien mottiin. Vauhtihirmu pääsee livahtamaan, kuin se kuuluisa koira veräjästä, jonka seinissä on laudoitus harvassa. Rattia pyörittävä Hardy on kuitenkin isänsä kanssa epäillyn perskarvoissa kiinni, kuin möykky Hubba Bubbaa. Dramaattinen hippaleikki nelipyöräisillä päättyy kaupungin laitamilla ulosajoon, ilmalentoon ja tragediaan. Hardy herää siihen kun ensihoitajat ja setänsä pollari-Nick, kaivavat häntä ulos menopelinsä jäänteistä. Aurauskulmat ovat pahasti mutkalla, kuten on myös Hardyn koipi. Pahiten on kärsinyt kuitenkin isä. Luodin sisäistänyttä ikämiestä kannetaan ruumispussissa ambulanssiin. Epäilty on päässyt pakenemaan ja on edelleen vapaalla jalalla.

Sairaalasta päästyään klenkkaa Tom oikeustalolle, kuulemaan serkkunsa tuomiota. Orvoksi jäänyt Hardy ei saa sympatiaa virkatovereiltaan, vain kylmiä katseita ja hyljeksintää. Päivänsankaria odotellaan kuumeisesti, mutta Jimmy DeTilloa ei tuomarin ja asianajajan harmiksi näy, eikä kuulu. Vastaaja löydetäänkin läheiseltä sillalta, itsemurhahommista. Ykköset yllä sillan kaiteella vaikeroiva mies toteaa, etteivät poliisit mene vankilaan. On siis parempi vaihtaa hiippakuntaa tee se itse-periaattella, kuin lähteä vanhojen asiakkaiden käsittelyyn kiven sisälle. Tom, Nick-setä ja veljensä Danny yrittävät puhua väsynyttä miestä alas. Paikka on DeTillon perheelle valitettavan tuttu. Veljesparin äiti hyppäsi jokeen ja kuolemaansa samalta kaiteelta vuosia aikaisemmin. Poika on päättänyt tehdä tästä hirveän perinteen, kopioimalla äitiään. Itsepäinen Jimmy, teatraalisen empisen jälkeen, hyppää estelyistä huolimatta. Järkyttynyt Danny latelee suustaan tekstiä, jollaista kukaan ei haluaisi kuulla. 

Kaksi vuotta myöhemmin heräilee Hardy asuntolaivastaan joen varrelta. Siellä mies elää kissansa Bobin ja keskiraskaan alkoholiongelman kanssa. Murheilujuomaa kuluu runsaasti. Illat sujuvat itsesäälissä velloen ja aamut krapulaa paikkaillen. Entinen etsivä on nykyään kaupunkin jokipartiossa töissä, liikanimi "Jokirotta" ei naurata. Esimiehiä ja työparia ei myöskään naurata miehen krooninen myöhästely, eikä Pastirolilta löyhkäävä hengitys. Pomo kuitenkin antaa hölliä entiselle sankarikytälle, joka on muutamassa vuodessa menettänyt asemansa, isänsä ja serkkunsa. Myös kilpatanssijan urasta on enää turha haaveilla, sillä Hardyn kinttu on entinen. Menneisyyden kanssa on vaikea elää. Siitä eroon pääseminen on vielä vaikeampaa. Rannoilta alkaa nimittäin löytyä jälleen nyytteihin pakattuja, kuoliaaksi ammuttuja naisia. Mikä hirveämpää, jokaisella näistä on side Hardyyn. Nämä ovat hänen entisiä tyttöystäviään.

Omatuntonsa kanssa piehtaroiva Hardy saa itselleen uuden työparin, naisen nimeltä Jo Christman (Sarah Jessica Parker). Pariskunta tulee hyvin toimeen, tai niin hyvin kuin säännöistä tarkka nainen, ja tuppisuinen tuurijuoppo voivat tulla. Ruumiita löytyy lisää, entinen etsivä ei osaa jättää tapausta rauhaan. Hardy alkaa tutkia juttua omin päin, virka-ajalla ja sen ulkopuolella. Tom törmää usein myös sukulaisiinsa, erityisesti setäänsä Nickiin (Dennis Farina, RIP). Valitettavasti nämä pienimuotoiset sukukokoukset käydään usein ruumiiden löytöpaikoilla. Hardylla on teoria, jonka mukaan Polish Hillin kuristaja on poliisi ja syyllinen myös näihin murhiin. Hänellä on teoriansa tueksi hyviä argumentteja, mutta entiset ja nykyiset virkaveljet, eivät halua ottaa tätä mahdollisuutta todesta. Sitä paitsi, epäilty on heidän mukaansa jo kiikissä ja matkalla sähkötuoliin. Puolitoistametrinen joutomies, pehmeäpäinen rapajuoppo Kessler on Pittsburghin parhaimpien mielestä takavuosina operoinut sarjamurhaaja. Asiasta ei keskustella, ei vaikka todisteet ja kutina Hardyn pakarassa kertovat aivan muuta. Kuolleita naisia ilmestyy silti lisää. Kaikki alkaa viittaamaan siihen suuntaan, että murhaajalla on jotakin hampaankolossa Tom Hardya vastaan.

"Striking Distance" on minulle nostalginen elokuva. Kun näin sen ensimmäistä kertaa, oli se elämäni ensimmäinen luovutusvoitto naisten kanssa riitelyssä. Silloin kyllä matsasin vain äitini kanssa. Myöhemmin olen toistuvasti tullut siihen johtopäätökseen, ettei nainen häviä kiistoja koskaan. He voivat kyllä antaa ymmärtää niin, mutta voittavat aina ottelun numeroin 6-0.

Olin lapsena krooninen aamuherätysten vihaaja. Olen sitä edelleen. En pitänyt monien muiden räkänokkien tavoin säännöistä. En vaikka ne oli asetettu omaksi parhaakseni. Äitini kuitenkin piti näistä säännöistä tiukasti kiinni. Joskus myös enkelinkiharoistani. Tämä ei silti estänyt minua leikkimästä tulella. Itsetuhoinen käyttäytymismalli naisten kanssa, jota luonnollisesti harrastan edelleen, aina näppini polttaen. Eräänä arkisena iltana huomasin että tämä kyseinen, Bruce Willisin tähdittämä elokuva, tulee televisiosta. Olin armoitettu Die Hard-fani, en tiennyt paremmasta. Luulin, että Williksen mukana oleminen on tae siitä, että tämäkin leffa on silkkaa kultaa. Älykkönä tekeydyin mykäksi ja näkymättömäksi kun filmi alkoi pyöriä. Samalla myös nukkumaanmenoaikani koitti.

Venkurointiini väsynyt äitimuori päättikin tällä kertaa, ettei jaksa hakata päätään seinään. Hän antoi luupäisen esikoisensa katsoa elokuvan alusta loppuun, omalla vastuullaan. Olin onneni kukkuloilla. Ainakin siihen asti, kunnes muoveihin käärittyjä naisia alkoi kellumaan ruudulla. Myöhemmin niitä kellui myös unissani. Sanomattakin oli selvää, että samana kesänä Jessen uimiset läheisessä tekolammessa jäivät minimiin. Näin nimittäin silmäkulmastani rantaheinikossa kuolleita naisia harvakseltaan. Lammessa oli jo ennestään megalomaanisia, neljän metrin syvyydessä saalistavia haikaloja. Epäilin myös rannalla kaljaa ryystäviä Kosmonautteja lasten murhaajiksi, en kertakaikkiaan mahtunut sinne sekaan tuona kesänä. 

Kersana mietiskelin paljon sitä, millaiseksi elämäni muuttuisi, kun minusta tulee aikuinen. Muistan ajatelleeni, että asuntolaivassa asuminen ja kissan kanssa ryyppääminen vaikutti oikein leppoisalta tavalta elää. Kun kymmenen vuotta myöhemmin keskustelin jurripäissäni, nelinkontin olohuoneeni matolla oman kissani kanssa, tajusin että ehkä elämän tiekartastoa on ehkä syytä tarkastella uudelleen. Kissa ei nimittäin harmikseni vastannut, ei ainakaan mitään kovin järkeviä.

Vaikka minulla on tästä elokuvasta nostalgisia muistoja ja arpia alitajunnassani, ei se objektiivisesti tarkasteltuna ole silti hyvä elokuva. Se kärsii pahoista ongelmista, erityisesti käsikirjoituksen kanssa. Suurin ongelma on nimeltään Bruce Willis. Jättihittien tahkomiseen tottunut kusipää sävelsi monien elokuviensa kuvauspaikoilla, myös tämän. Staraa oli mahdotonta laittaa ruotuun, koska tällä oli valta passittaa poikkiteloin asettuvat työtoverinsa työttömyyskortistoon. Tässä elokuvassa se näkyy, pahasti. Juoni on epäselvä ja tuntuu kuin sen päälle olisi liimattu lisää tavaraa. Se on kuin kädetön seinäkiipeilijä; Eteneminen on vähän niin ja näin.

Dialogi on puisevaa ja yllätyksetöntä höpönlöpöä. Jopa Willikselle luonteenomainen vittuilu ja läpänheitto loistaa poissaolollaan, kuittailu on ekaluokkalaisen tasolla. Tekijät eivät ole päättäneet vääntävätkö he maailmaan lasta, vaiko paskaa. "Striking Distance" on trilleri, johon on ympätty sekaan tarpeettomia toimintakohtauksia ja turhia sivuhahmoja, myös nimi muutettiin. Alkuperäinen "Three Rivers" oli arvoituksellinen, tarinan edetessä uusia merkityksiä saava titteli. Sitten se muutettiin muotoon "Iskuetäisyys". Elokuvan piti ensimmäisen vedoksen mukaan olla puhdasverinen jännitystarina, ei keskinkertainen toimintaelokuva. Mutta varman päälle pelaava työryhmä, Willis etunenässä, kuvitteli ettei tämä riitä.

No, siinä vaiheessa kun näkee Hardyn itkevän krokotiilinkyyneliä juuri kuoloonsa hypänneen Jimmy-serkun tähden, tulee hölmömmällekin mieleen, että tätä koomisuutta on paikattava jotenkin. Olen nimittäin nähnyt uskottavampaa tekoitkua Puutarhakadun Lidlissä, karkkihyllyn edessä lauantaisin, on moni viisivuotias Jorma-Unelma vonkunut puhelintaan räpläävältä äidiltään uutta sokerikoomaa. No, on siinä viereisellä kaljahyllyllä nähty kyyneleet poskillaan myös muutama aikamies. Vieressä viulunkielen kireä vaimo sauhuamassa korvistaan.

Paskan juonen sekaan on heitetty jälkien peittämiseksi pari takaa-ajoa, ihmissuhdedraamaa ja panokohtaus. Paitsi etteivät nekään toimi. Jälkikäteen Willis ja roolissaan autistisen oloinen Parker pyydettiin takaisin kuvauksiin, äheltämään nauhalle pari lemmiskelykohtausta hipsutteluineen. Aikahypyn huomaa viimeistään siitä, kun tarkastelee Williksen hiusrajaa. Se mikä on luultu kuolleeksi, elääkin taas ja tekee comebackin, kuin Tauskin parisuhteet. Ei sen koommin, on Parkerillakin päässään irtotukka. Heidän keskinäinen kemiansa ei toimi valkokankaalla alkuunkaan, eikä lemmenparin edesottamuksista jaksa välittää.

Jos pariskunta Willis-Parkeria ei oteta lukuun, on elokuva täynnä kovia luonnenäyttelijöitä ja veteraaneja. Robert Pastorelli oli loistava filmeissään. Harmi ettei hän päässyt koskaan näyttämään osaamistaan päärooleissa, sillä heroiini vei miehen. Hardyn isää esittävä John Mahoney on pienessä roolissa. Hänellä oli tähän aikaan kiirusta sellaisen tv-sarjan kanssa kuin "Frasier". Tom Sizemore palloilee kännisenä Dannynä, vaikka hänestäkin olisi paljon parempaankin. Aina kun tämä karjuu "TOMMYYY!" tulee minulle nostalgisesti mieleen kesä 2003, huorien yli ajaminen muskeliautolla ja ihmisten moottorisahaaminen tietokonepelissä "Grand Theft Auto: Vice City". Nick-setää esittävä, ikuisesti vittuuntuneen näköinen Dennis Farina, pääsee väläyttämään tietotaitoaan. Roolisuorituksella ei kuitenkaan pestä pois kaikkia leffan syntejä. Kyllä hän heittää muutaman taskulämpimän piikin, myös tavaramerkiksi muodostuneet raivarit kuuluvat tässä filmissä repertuaariin. Tarkkasilmäiset leffarunkkarit voivat bongata sivuosasta Tom Atkinsonin. Valitettavasti tässä mikroskooppisessa sivuroolissa menee hyvä mies hukkaan. 

Vika on ehkä paskassa käsikirjoituksessa, tai lussussa ohjaajassa, mutta ammattilaisista ei ole saatu puristettua irti heidän todellisia vahvuuksiaan. Jos päätähdeksi olisi alkukaavailujen mukaan suostunut Robert DeNiro, puhuttaisiin tästä elokuvasta ehkä modernina klassikkona. Nyt se on vain yllätyksetön, sekava ja haiskahtaa rahastukselta. Se on kuin pääministeri Antti Rinne, höpisemässä toimittajien edessä.

Arvosana: Kaksi joesta naarattua raatoa viidestä.
Traileri

The Specialist (1994)

"The Specialist" on vuonna 1994 valmistunut toimintaelokuva, jonka pääosaa tähdittävät Sylvester Stallone, Sharon Stone ja James "Raivarit" Woods. Pommit paukkuvat, juonelliset epäloogisuudet seuraavat toisiaan, huonon elokuvan mittarit paukkuvat punaisella jo ensimmäisen vartin jälkeen. Miksi sitten olen nähnyt tämän filmin vuosien aikana lukuisia kertoja?

Länsimaalainen aikakäsite sijoittaa katsojan vuoteen 1984, kaupunkiin nimeltä Bogota ja maahan jota kutsutaan Kolumbiaksi. Ray Quick (Stallone) ja Ned Trent (Woods) ovat CIA:n miehiä, spesialisteja. Hetkeä aikaisemmin on Quick asettanut viidakossa sijaitsevan patosillan strategisiin kohtiin pieniä paketteja, muoviräjähteitä. Näillä panostuksilla on tarkoitus päästää päiviltä lähitulevaisuudessa siltaa ennakkotietojen mukaan käyttävä, paikallinen ilkeä huumeparoni. Vakavailmeiset miehet postaavat sillan kupeessa, näkösuojassa. Kohta kuvaan ilmestyykin Jeep-henkilöauto. Kotikatsoja saa Ray Quickin tavoin huomata, että autossa on kohteen lisäksi mukana myös epätoivottua porukkaa, viaton tyttölapsi. Quick haluaa keskeyttää operaation. Tämä ei miellytä Trentiä, jonka yöunia eivät muutaman sivullisen uhrin tappaminen tule häiritsemään. Quick toistaa vaatimuksensa väkivallalla uhaten, mutta Trent on asettanut pommit räjähtämään, OFF-napin painaminen, ei tapahtumien kulkua tule enää muuttamaan. Quick rientää juoksuun, tarkoituksenaan poistaa räjähteet manuaalisesti, ennen kuin tapahtuu peruuttamattomia. Tämä kuitenkin on epätoivoinen yritys, joka jää puolitiehen. Pommit räjähtävät, Jeeppi lentää palavana metallikasana alla virtaavaan jokeen. Virran pyörteisiin päätyy myös komean ilmalennon suorittava Quick. Kun mies saa hilattua itsensä yhtenä kappaleena vastarannalle, on työparilla palaverin paikka. Kehityskeskustelu käydään pistoolinperällä kasvoihin iskien, myös nyrkit puhuvat. Quick toteaa aikansa CIA:ssa olevan lopussa, kuten myös sadistisen Trentin. 

Seuraavassa kohtauksessa olemme matkanneet lineaariseksi koetussa aika-avaruusjatkumossa eteenpäin. Nyt koordinaatit sijoittavat katsojan epämääräiseen paikkaan nimeltä "nykyaika", fyysisesti seikkaillaan kaupungissa nimeltään Miami. Ray Quick astelee pitkin öisiä, sykkiviä katuja. Korvanapistaan mies kuuntelee aikasemmin keskustelua naisihmisen kanssa, keskustelua jonka hän on nauhoittanut tapansa mukaan talteen. Quick elättää itsensä freelancerina, pommeja käyttävänä palkkamurhaajana. Kivisen paskahuusin kokoinen Quick on aikaisemmin saanut Internetistä työtarjouksen, nuorelta naiselta nimeltään May Munro (Stone). Nainen on etsinyt itselleen koston välikättä. Vuosia aikasemmin on nuori May joutunut orvoksi, tämä on todistanut piilostaan vanhempiensa väkivaltaisen kuoleman. Teloittajien kasvot ovat piirtyneet kipeästi lapsen alitajuntaan. Korruptoitunut laki ei ole tappajia tavoittanut, saati rankaissut. Tähän hommaan hän on löytänyt erakkona asustavan ex-CIA:n pommimiehen, Keltaisen Pörssin ilmoituksella. Nainen yrittää jallittaa korkean moraalin omaavaa Quickia hommaan, jonka päätteeksi Tomas Leonin (Eric Roberts) ja tämän kätyreiden on tarkoitus maata kuuden syljen syvyydessä. Mies on Miamin alamaailmaa pyörittävän rikolliskartellin vesa, ei mikään perus-huligaani ja mummojen monottaja.

Quick kuuntelee repeatilla nauhoittamiaan puheluita, jotka ovat täynnä ontuvaa flirttailua ja mutinaa.

- "Kuulin että olet alallasi paras. Kuulin myös että osaat...kohdentaa räjäytyksesi..."

Mies yrittää nauhoja kelaamalla saada selvyyttä sille, onko keikkaa fiksua ottaa vastaan. Yksinäinen mies saa äänitteistä sivutuotteena lohtua tilaansa, oletettavasti myös värinää viisariin. Ray haahuilee kauniin Munron liepeillä muutaman päivän, kunnes nainen pynttäytyy parhaimpiinsa ja ottaa tilanteen omiin käsiinsä. Pankin bileissä kohtaa tämä amatsoni sikaria pössyttelevän Tomasin. Mies on armoton pilluhaukka, Munro luonnollisesti bileiden kaunein saalis. Nainen saa Tomasin pauloihinsa. Kateudesta vihreä Quick seuraa tilannetta, tatti ja silmä kovana.

Kun eräänä iltana Tomasin ja varjostavan Rayn tiet ja egot kohtaavat, päättää pommimies soittaa kotonaan yläosattomissa ja pelkissä stringeissä hengaavalle Maylle. Kimpaantunut Quick haluaa ottaa jobin vastaan. Ehdoiksi mies asettaa puhelimessa kolmen kohdan säännön: Naisen tulee pysyä kaukana tulevista kohteista. Tämän ei tule ottaa yhteyttä palkolliseensa. Viimeinen ehto työlle on se, että jos nainen kusee Raytä silmään, on misu historiaa. Elokuva ehtii vanheta korkeintaan kolme varttia. Tällä välillä on nainen rikkonut jokaista sääntöä systemaattisesti, vailla sanktioita. Joko oppi ei mene perille, tai sitten syynä on Syltyn mutina luurin toisessa päässä. Sen kykenevät kuulemaan selkeästi vain koirat ja lepakot. 

Quickin on määrä tappaa pommeillaan kolme gangsteria: Pääjehuksi epäilty Tomas ja tämän aikanaan murhatyössä apukäsinään käyttämät gorillat Charlie, ja kolmas jätkä, jonka nimeä en nyt muista. Eikä sillä juonen kannalta ole hevonvitunkaan väliä, kunhan dynamiitti paukkuu ja pahat jätkät lentelevät taivaalle. Kun Charlie kokee viimeisen, räjähtävän (HEH HEH!) kliimaksinsa pyörittämässään porttolassa, palkkaa Leonin perhe avukseen katsojille tutun miehen, myös freelancerina keikkaa heittävän Ned Trentin. Kun sadisti todistaa tuntematonta muoviräjähdeneroa työssään, varmistuu tämä siitä, että kyseessä on vanha kaveri. Katsoja ei vielä tässä vaiheessa tiedä sitä, että miehellä on ansa viritettynä Quickille, miehelle, joka kusi hänen uransa CIA:n palkkalistoilla. Tarinasta kietoutuu juonittelun, salanimien ja ruumiskasojen sekamelska, jonka loppunäytös käydään Quickin omistamassa, vainoharhaisesti pommein kylvämässä satama-hallissa Miamin rannikolla. Räjäyttäjät räjäyttelevät, selkiä puukotetaan ja suihkussakin nussitaan. Katselukokemuksen jälkeen on myös katsojalla likainen, laavankuumaa suihkua vaativa olo. 

"The Specialist" on niitä leffoja, joita keski-ikäistyvät toimintatähdet alkavat perusvarmasti vääntää uransa keskikrouvissa. Näin huvipurret pysyvät täyteen tankattuina ja egoistin nimi postereissa. Elokuvassa on Stallonen leffoista poiketen myös oikeita näyttelijöitä, Woods ja Stone. Woods esittää sitä kuumakallea, jonka raivokohtaukset kiihtyvät nollasta sataan alle neljän sekunnin. Stone vetää kaksinaamaisen nartun roolinsa autopilotilla. Kun kyseinen jääkuningatar on elokuvaan palkattu, on selvää että jossain vaiheessa nähdään alastonkohtauksia, joilla ei ole mitään tekemistä itse juonen kanssa.

En tätä tyylisuuntausta lähde kritisoimaan sen kummemmin. Mutta jopa paatuneintakin tahmatassua naurattaa, kun eräässäkin kohtauksessa kuvataan itämaisten venyttelyiden parissa hikoilevaa Stallonea, tämän jälkeen myös himassaan pyörivää Stonea. Tämä nainen hengailee kämpässään kuten kaikki naiset tekevät luppoajallaan, eli nahkamekossa, tangoissa ja verkkosukkahousuissa. Kämpän ilmastointi on asetettu niin, että hidastettuna korkkareissaan kävelevä nainen tuulettaa pöristimen päällä pimppaansa, roiskeläppämekon helmat lepattaen. Hiki nousee tässä vaiheessa katsojankin otsalle. Ehkä enimmäkseen tuskasta.

Kun jännityksessä on tarpeeksi piehtaroitu, on väistämätöntä että pariskunta kohtaa hotellihuoneessa. Tätä seuraa ehkä tönköin seksikohtaus sitten Syvän joen. Eroottiseksi tähtäävää lemmiskelyä jatketaan molemminpuolisessa merenneito-asennossa, suihkun lattialla. Harvassa ovat Stallonen elokuvat, jossa mies nähdään sänkykamaripuuhissa. Valitettavasti seula on ollut sen verran harva, että tämä kohtaus on päässyt siitä läpi ja vuotanut jälkipolvien todistettavaksi. Se kirvelee silmiä, kuin ilman suojalaseja suoritettu, työpäivän mittainen hitsausurakka Turun telakalla. Internetin tietotoimiston mukaan alastomuuteen rooleissaan väsynyt Stone suostui kohtaukseen vasta sen jälkeen, kun Syltty juotti tälle puolisen tusinaa vodkapaukkua alle. Niin sitä pitää.

Aina niin luotettavan Internetin mukaan Stonen, kuten myös Woodsin älykkyysosamäärät pyörivät luvuissa, joiden ynnäämiseen eivät Stallonen sormet tai kapasiteetti riitä. Ne huitelevat reilusti yli keskiverron paremmalla puolella. Ehkä siksi tämä henkisesti alamittaiseksi itsensä tunteva päätähti vaati, että Woodsin (oikean näyttelijän) osaa leikataan pienemmäksi. Katsoja toivoo, että leikkuri olisi osunut Eric Robertsin kohdalle, poistaen hänet mielellään koko elokuvasta. Syltty suurien tähtien tapaan, käsikirjoitutti elokuvaa kuvauspaikalla uusiksi ankarasti. Tarina pohjautuu alunperin John Shirleyn kirjoittamiin novelleihin, mutta Stallonen muutosten jälkeen perinteiset "Based on a novel by"-krediitit on käännetty erikoiseen "Suggested by"-muotoon.

No, nämä ovat niitä leffoja, joita katseltiin tylsistyneinä yökylässä, sukulaisten vhs-kirjastosta vuonna 1996, kun kenenkään aikuisen silmä ei ollut vahtaamassa. Toinen katsojaryhmä ovat ne Porilaisissa yökerhoissa hengaavat seinäruusut, jotka töllöttävät tällaisia pätkiä saamattomina, diskoteekin puolella isoista ruuduista klo. 02.35. Siis jos joku on jättänyt TV5-kanavan päälle, eikä poke ole vielä huomannut heittää kuolaavaa aikamiespoikaa hankeen jäätymään.

Jos nautit 90-luvun paskoista toimintaleffoista, lattari-viboista ja aukkoja täynnä olevasta juonesta, tykkäät ehkä tästä elokuvasta. Ei "The Specialist" ole Stallonen uran paskinta laitaa. Mutta kun miehen uran summaa tähän asti, ei tämä silti ole mikään kehu. Stone on kauneimmillaan. Elokuvan teon aikaan 36-vuotias nainen menee onton kässärin mukaan päälle parikymppisestä heittämällä. Woods vetää roolinsa sopivasti yli, hän on tiennyt luovansa paskaa hyvällä tuntitaksalla. Rod Steiger tekee myös miehen työn ohitusleikkausarpeaan ulkoiluttavana rikollispomo Joena. Marlon Brandon vastanäyttelijänä kannuksensa ansainnut papparainen esittää uskottavasti latinoa, vaikka syntyperältään taisikin olla New Yorkista kotoisin oleva juutalainen. Tästä otan varmuuden sitten, kun joku maksaa minulle faktojen tarkistamisesta. Pojasta ei valitettavasti polvi parane, Eric Roberts leijailee omissa sfääreissään. Todellisuutta nimeltä "Uskottava näyttelijäntyö" ei Roberts saavuta tässä elokuvassa, ehkä ei tässä elämässäkään. Mutta eipä tuolla kauheasti väliä ole. Teknisistä seikoista ja epäuskottavuuksista ei katsoja hirveästi jaksa kantaa huolta, eivät niistä ole kantaneet elokuvan tekijätkään.

Arvosana: Kaksi papaattia viidestä.

Traileri

The Stepfather (1987)

"The Stepfather" on vuonna 1987 valmistunut psykologinen kauhutrilleri. Tässä elokuvassa perheen pää ei kaipaa isänpäivälahjaksi uusinta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa, vaan menolippua suljetulle osastolle, express-luokassa.

Lämminhenkinen, koko perheen elokuva saa alkunsa, kun Hannu Karpon näköinen mies (Terry O'Quinn) katselee kylpyhuoneessa tuimin ilmein peiliin. Siinä missä useimmat ihmiset harmittelevat kuvajaisestaan näkyviä ryppyjä, pohjoiseen pakenevaa hiusrajaa tai kolmoisleukaansa, kyrpii tätä miestä ensisijaisesti veriroiskeet naamalla ja vaatteissa. Mies riisuu rytkynsä, pesee enimmät räippeet ja käy suihkussa (mulkkukin näkyy, tiedoksi kaikille kaheleille akoille / pippelifaneille). Suihkun jälkeen on aika suorittaa muuttumisleikki Richard "Takaa-ajeltu" Kimblen tapaan. Parta häviää lavuaariin, kohta tukkakin on kuin Vidal Sassoonin saksien jäljiltä. Sitten nelisilmät vaihtuvat kontaktilinsseihin, ja peilistä tuijottaakin aivan uusi mies. Samalla kun hemmo keräilee kamppeitaan, kiertää kamera pitkin kodin idylliä. Portaikon seinälle on ripustettu valokuvia perheestä, lomareissuista ja perheen koirasta. Seinältä löytyy myös Kalevala-sarjaa ja tuoreita, verisiä kämmenen jälkiä. Itse asiassa koko olohuone on mullin mallin, pahemman kerran. Lattialla makaa perheen äiti ja jälkikasvu, hengettömäksi puukotettuna. Ehostautumisen ja sormenjälkien pyyhkimisen jälkeen, on mysteerisen ex-Karpon aika napata matkalaukku pykälään ja lähteä tallustamaan kohti uusia seikkailuja. Matkalla mies vislaa Piippolan vaaria.

Aikaa kuluu vuosi. Nyt seuraamme kuinka brunetti, punaposkinen naapurin tyttö, ajelee polkupyörällään pitkin esikaupunkialuetta. Lukio-ikää kolkutteleva neitokainen hymyilee ja mankeloi kotipihaan, jossa äiti onkin haravoinut aimo kasan syksyn pudonneita lehtiä. Äiti ja tytär intoutuvat oikein painimaan kasassa, elämä on ihanaa ja kivaa. Vielä ihanampaa siitä tulee mutsille kun uusi boyfriend, asunnonvälittäjä Jerry, ajaa pihaan. Tytär Steph ei kuitenkaan ole miehestä niin innoissaan, hymy vaihtuu happamaan murjotukseen. Äidin naamasta ei sen sijaan hymyä saisi pois millään, ei edes vasaralla (paitsi elokuvan loppunäytöksessä). Uudelle perheelleen on kotiinpalaaja vielä suht tuore ilmestys, mutta katsojalle Jerry onkin jo tuttu mies. Hän on se alkuteksteistä tuttu, rikospaikalta pakenija. Äiti saa Jerryltä hymyn, tytölle on tarjota lahjuksena koiranpentu. Steph ottaa koiran vastaan pitkin hampain, hän ei välitä tämän jätkän läsnäolosta rikkonaisen perheensä elämässä. 

Nuori ja ongelmainen Steph käy terapeutilla, Jerryn kyyditsemänä. Psykiatrin luona katsojalle selviää, että tyttö on vuotta aikaisemmin menettänyt isänsä. Elämä on tuntunut sen jälkeen menevän eteenpäin, aivan liian nopeasti. Äiti on tällä välillä löytänyt itselleen uuden miehen, miehen jota Steph pitää tunkeilijana ja teeskentelijänä. Tyttöä turhauttaa, ettei äiti näe Jerryn kaksinaamaisuuden taakse, tällä kun tuntuu olevan erikoinen tarve puhua kolmikosta perheenä, vaikkei ole vielä lunastanut paikkaansa. Tähän leikkiin ei isänsä kuolemaa sureva Steph ole vielä valmis. Ei, vaikka äitinsä mieliksi muuta esittääkin. Psykiatri kuitenkin tuntuu ymmärtävän neitokaista. Ehkä empaattisuuttaan, ehkä palkkaa vastaan.

Kun istunto päättyy, heittää Jerry Stephin kotiin. Matkalla isäpuoli utelee kovasti istunnon sisällöstä. Hänellä tuntuu olevan epäluonnollisen kova tarve integroitua nopeasti tämän elämään. Jerry pyytää uutta tytärtään hillitsemään uhmakasta käytöstään ja olemaan kiltisti. Steph kuittaa tämän ja aloittaa seuraavana päivänä nyrkkitappelun kuvaamataidontunnilla, ilman mitään näkyvää syytä. Tämän tapauksen johdosta, saa Steph kengän kuvan tiukkaan teinipakaraansa. Nujakoita on nuorelle naiselle sattunut ennestäänkin. Viimeisin välikohtaus, on rehtorin mukaan se kuvainnollisen kamelin selän katkaiseva vikatikki. Neidillä on kuitenkin takataskussaan suunnitelma. Plääni jota hän on hautonut pidemmän aikaa, siitä asti kun Jerry asteli kuvioihin. Steph haluaa jatkaa opintojaan sisäoppilaitoksessa. Äiti ja Jerry eivät tästä ole innoissaan, eivät vaikka tyttö laskelmoi jotain aivan muuta. Sisäoppilaitoksessa hän saisi omaa, kipeästi kaivattua aikaa ja mikä tärkeintä, pakopaikan isäpuoleltaan. Tämän hän jättää kertomatta ääneen. Uudella isillä on kova hinku pitää Steph perhepiirissä, näköetäisyydellä. Itse asiassa niin kova, että tämä käy omine lupineen mielistelemässä koulun rehtoria siihen pisteeseen, että tytärpuoli saa jatkaa koulussa. Jerryn mielestä perhe ei ole oikea perhe, jos lapset asuvat kaukana kotoa.

Tämä juonenkäänne heittää rautakankea tytön rattaisiin, ja säkillisen hiekkaa vaginaan. Kenelläkään ei tunnu olevan pahaa sanottavaa äidin uudesta miehestä. Steph alkaa olemaan mielipiteensä kanssa niin yksin, että pahoittelee jo miltei asennettaan. Tyttö saa kuitenkin kohta aihetta muuttaa mielipidettään. Steph ei nimittäin vielä tiedä, etteivät kaikki pidä Jerry Blakesta. Vähiten perhesurman uhriksi joutuneen naisen veli, Jim Ogilvie. Vimmainen mies tekee omia tutkimuksiaan, jotta käpälämäkeen päässyt murhamies ja psykopaatti, saataisiin kalterien taakse. Jim tutkii murhanhimoisen lankomiehen tapausta omin päin, poliisilta kun ovat johtolangat kuivuneet kasaan. Ogilvie tietää sen verran, ettei kadonnut mielipuoli ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Hourupäällä on psykologinen tarve elää perhekeskeistä, täydellistä elämää. Jos harhaisen miehen kriteerit eivät täyty, ei tälle maanikolle tuota vaikeuksia pyyhkiä menneisyyttä pois päiväjärjestyksestä, ja aloittaa alusta toisaalla. Hän on tehnyt sen ennenkin, todennäköisesti tekee myös uudestaan. Poliisi on tapauksen edessä voimaton, mutta epävirallisia neuvoja irtoaa sentään tutkinnan johtajalta, silloin kun alaiset eivät ole kuulemassa:

- "Osta pistooli ja ammu se mies päiviltä".

Vuoden lähetessä loppuaan, on uusioperheen aika järjestää grillijuhlat ystäville ja naapureille. Tämä joukko koostuu pääosin myyntitykki-Jerryn asiakkaista. J. Blake sädehtii grillin ääressä ja puheiden pitäjänä, meininki on kuin pienessä talossa preerialla. Kun juhlat hieman laantuvat, on perheen isien aika puida maailman menoa, tottakai olusten ääressä. Kollektiivisen mielipiteen mukaan maailma on sairas paikka, kaikille muille paitsi haavemaailmaa ylläpitävälle isännälle. Esimerkkinä naapuri käyttää juuri aikaisemmin lukemaansa lehtijuttua, jossa peräänkuuluttiin vuotta aikaisemmin tapahtuneen murhatyön tekijää. Poliisia karussa oleva mies, oli teurastanut kokonaisen perheen ja kadonnut paikalta kuin tuhka tuuleen. Naapurilla on mukanaan jopa jutun sisältänyt sanomalehti, se laitetaan kiertämään miesten kesken, vasemmalle passaten. Tästä paskalehdestä vääntääkin pikavauhtia harmaantuva Jerry naapurin pojalle uuden merirosvolakin.

Kukaan ei tunnu ymmärtävän motiivia tällaiselle kauhealle käytökselle. Jerry höpöttelee ohi suunsa, ja toteaa (samalla tiukasti Stephiä tuijottaessaan)

- "Jos mies vain pettyi perheeseensä?"

Omituisen kommenttinsa kanssa yksin jäävä juhlamaakari, joutuukin poistumaan naapurien harmiksi hetkeksi kellariin. Maan alla, on oiva hetki raivota kuula punaisena ääneen, ilmapiiri alkaa kiristyä kulissiarjen ympärillä. Tytärpuoli Steph todistaa tämän raivokohtauksen. Kuin napista painaen, onkin isäpuoli kohta lempeä kuin lammas. Hänen mukaansa tavaroiden paiskomisessa ja ääneen huutamisessa, on kyse vain myyntimiehen tavasta päästellä höyryjä. Naapureille tekohymyily on varsin rankkaa puuhaa. Tyttö löytää myöhemmin tunnekuohuja herättäneen lehtijutun ja ihmettelee, miksei lehdessä ole etsintäkuulutetusta miehestä kuvaa. Tekaistun tarinan avulla mielenrauhaa hakeva Steph, tilaakin lehdeltä potretin epäillystä. Kun viikkoa myöhemmin osuu Jerry perheensä postilaatikolle ennen tytärpuoltaan, on sillisalaatti valmiina.

Tytärpuolen nuuskinta ja vastahankaisuus laittavat alulle tapahtumasarjan, joka nostaa Jerryn vainoharhaisen, vaivoin salatun raivohulluuden uusille kierroksille. Tilannetta ei myöskään helpota ennen niin sinisilmäisen vaimokkeen uusi, tiukempi asenne. Kun eräänä iltana perheen kotiovella tapahtuu mielipiteitä jakava suutelukohtaus Stephin ja luokkatoverin kesken, tuntee Jerry jäävänsä 50-luvulle jämähtäneiden mielipiteidensä ja elämänarvojensa kanssa tyystin yksin. Blake joutuu nyt esittämään itselleen tuttua, kolkkoa kysymystä "Onko tämäkin perhe minulle, hyvää tarkoittavalle ja rakastavalle isälle pettymys...liian kova sellainen?" Viimeistään siinä vaiheessa, kun tyttären psykiatri alkaa työntämään nokkaansa miehen asioihin, on aika nostaa kytkintä. Tätä ennen on kuitenkin hoidettava kevätsiivous. Se aloitetaan psykiatrista, putsaus hoidetaan kakkosnelosella. Myöhemmin siivousvälineiksi soveltuvat keittiöveitsi, ynnä muut keittiön teräaseet, jotka osuvat ensimmäiseksi käsiin. 

Elokuva tanssii aiheineen ohuella veitsenterällä, koko reilun 90min kestonsa ajan. Joidenkin mielestä teiniangsti ja "Poika joka huusi sutta"-sadun problematiikka kuuroille korville huutamisesta, on loistava lähtökohta geneerisestä kauhugenrestä ponnistavalle slasherille. Toisten mielestä perheväkivallalla ratsastava elokuva, on vain helppojen tehokeinojen ryöstökalastusta, kuvottavaa paskaa. Niin. Jos sänkyhommissa käyttää höyhentä, on se sensuellia. Jos käyttää koko ankkaa, on se perverssiä. Itse huomaan olevani vieläkin hieman kiikun kaakun asian kanssa. Kallistun kuitenkin sille kannalle, että hyvin arkisesta uusioperheen yhteensovittamisesta, on saatu katsojan mielikuvitusta kutkuttava "Mitä jos?"-pohdinta. On helppoa katsella maailman kauhuja teleskoopilla. Mutta kun ne astuvat kotisi kynnyksen yli, onkin tilanne vähän kinkkisempi. Varsinkin kun pahalle ulko-oven aukaisee ja  sen sisälle tervetulleeksi toivottaa sinulle rakas, pahaa aavistamaton lähimmäinen.

Perhe- ja lähisuhdeväkivalta on valitettavasti arkipäivää, tämän tietävät kaikki. Neljän seinän sisällä voi tapahtua mitä vaan, kun elämä kaatuu mieleltään sairaan ihmisen päälle. Elokuva ei valitettavasti ole täysin käsikirjoittajien pimeistä alitajunnoista pulpunnutta halpaa verenvuodatusta, vaan juonella on esikuvansa elävästä elämästä. Muun muassa tapaus John List, on toiminut elokuvan inspiraationa. Aihe on myös aikamoinen tabu, yli kolmekymmentä vuotta myöhemminkin. Erityisesti lapsiin kohdistuva väkivalta elokuvissa, on monelle todella vaikea pala nieltäväksi. Sitä se on myös minulle, ihmiselle, jolle elokuvat ovat rakas eskapismin väline kipeässä maailmassa. Tai myönnetään. Se Jackie Chanin rullatuolissa istuva siskonpoika "The Bronx Hurricane"-elokuvassa ansaitsee pienen seinille heittelyn. Tässä filmissä pelataan enemmän mielikuvilla, ei mässäilyllä. Jos todellinen shokeeraus kiinnostaa, kannattaa kääntyä vaikka Lars Von Trierin hengentuotteiden pariin. Siis jos psyyke kestää, allekirjoittaneella ei kestä. 16-vuotiasta Stephiä elokuvassa esittänyt Jill Schoelen, oli elokuvan teon aikaan 23-vuotias. Täysi-ikäisyys on mahdollistanut näyttelijättären täysipainoisen osallistumisen lopun brutaaliin välienselvittelyyn, mutta tottakai myös turhaan, mutta pakolliseen suihkukohtauksen. Kohtaukseen, joka ei jätä mitään katsojan arvailujen varaan, korkeintaan ne kuuluisat viikon Lotto-numerot. 

Terry O'Quinn ansaitsee roolistaan Littipeukun ja hatun noston. Ei niinkään siksi, että "Hyvin sä vedät ton lastentappajan roolin", vaan siitä syystä, että tällä on ollut kanttia ottaa haaste vastaan. Toki mies on kasvonpiirteiltään kuin tehty kaikenmaailman mulkkujen, hämärä-Heikkien ja murhaajien rooleihin. Näitä mulkvisteja mies onkin esittänyt tuhkatiheään, koko uransa ajan, ehkä pakonkin edestä. O'Quinn on suurelle yleisölle tuttu takavuosien tv-hitistä "Lost", siinä hän esitti John Lockea. Itse olen jäävi arvioimaan miehen roolisuoritusta edellämainitussa sarjassa. Suurin syy on siinä, että en ole koskaan saanut aikaiseksi katsoa jaksoakaan kyseistä sarjaa. Stephiä esittävä Jill hoitaa tonttinsa hyvin. Myös autuaan sinisilmäinen äiti Susan (Shelley Shack) on suht uskottava toimessaan. Jim Ogilvie (Stephen Shellen) jää hahmona hieman etäiseksi, mutta kaikkea ei voi saada, varsinkaan puolitoistatuntisessa kalkkunassa.

Elokuvassa on sopivasti pikimustaa huumoria, kasarille ominaista ja pahaenteistä Casio-piano-soundtrackiä ja suht mieleenpainuva premissi. Jerry Blake on ehkä elokuvahistorian kuvottavimpia pahiksia. Fantasiaan pohjautuvat Jasonit ja Freddy Kruegerit jäävät kakkoseksi miehelle, joka toimissaan on (hyvin valitettavasti) realistinen. Toki perheestä perheeseen kiertävä tappaja-isäpuoli on sen verran hatusta heitettyä legendaa, ettei elokuva groteskeine aihepiireineen ole kuitenkaan täyttä dokumenttia eletystä elämästä, vaan lopulta b-luokan kauhua.

Suosittelen elokuvaa kaikille kauhufaneille, yh-vanhemmille ja läheisriippuvaisille, Tinderiä jännetuppitulehduksen partaalla näpyttäville sinisilmille. Se tarjoaa karmean ja samalla arkisen aihepiirin ja keskivertoa paremmat keskivertomusiikit. Loppuratkaisu tyydyttää kaikkia verta ja oikeutta janoavia jännääjiä. Tiedossa on suurinpiirtein toimiva kombo kaikille niille, jotka tällaista ryönää jaksavat vahdata. Elokuva vähemmän yllättäen, on saanut kaksi jatko-osaa ja remaken vuonna 2009. Jos nautit veren näkemisestä omassa paskassasi, nautit varmasti näistäkin. No, ei kakkos-osa niin kauhean huono ole, se on vain ensimmäinen elokuva uudestaan, tällä kertaa perheen räkänokkana pyörii tytön sijasta poika. Trilogian kolmososasta en osaa sanoa mitään, ehkä siksi koska en ole sitä nähnyt. Mitä nyt arvosteluja luin, niin monen otsikko kysyi "Miksi tämä ylipäätään on tehty?!" Sitä samaa ihmettelevät myös tämän blogin lukijat. Tai no ei nyt sentään liioitella, puhutaan lukijasta. Mutta kirjoittaja tahtoo vain hyvää, kuten Jerry Blake konsanaan. 

Arvosana: Kolme Alibi-tarinaa viidestä.

Traileri

Slapshot (1977)

"Slapshot" on vuonna 1977 valmistunut komedia miehistä, naisista, jääkiekosta, selviytymisestä ja kyltymättömästä kunnianhimosta. 

Charlestown on pieni tehdaskaupunki Pohjois-Amerikassa, se elää ja hengittää puuteollisuudesta. Sirkushuveja duunareille tarjoilee "The Charlestown Chiefs", piskuinen jääkiekkojoukkue, jonka tylsät pelit houkuttelevat katsojia hallille vähemmän ja vähemmän. Tämä kutistuva joukko, pitää sisällään muutenkin vain pääasiassa pelaajien vaimoja ja kännisiä, päätä aukovia sikaniskoja. Huhut tehtaan alasajosta elävät kaduilla ja kodeissa. Lintukodon epävarma tulevaisuus aiheuttaa unettomia öitä itse kullekin. Huolta tulevaisuudestaan kantaa myös joukkueen kapteeni-valmentaja Reggie Dunlop (Paul Newman). Kello tikittää. Ikä alkaa painaa myös kaukaloiden hopeaketun jaloissa. Mies itse ei ole täysin lannistunut faktojen edessä, vaikka yleisö lehtereiltä asian tilaa kovaan ääneen muistuttaakin, muun muassa kommenteilla "Painu vittuun, ikäloppu mulkku".

Chiefs operoi liittovaltion sarjassa. Kukaan joukkueen jäsenistä ei pelaa lätkää ammatikseen, taidot ja tahto eivät yrityksistä huolimatta kohtaa. Sahan epävarma tulevaisuus rassaa myös amatööripelaajien mieliä. Nämä painajaiset seuraavat miehiä tottakai myös jäille, vaikuttaen peleihin katastrofaalisesti. Joukkueen manageri McGrath on tilanteen tasalla, tiukoin huulin. Hän solmii hämäriä diilejä pelaajien selkien takana, ja myy rahapulassa tarpeetonta irtaimistoa, kuten luistinten teroittajaa, hierontapöytää ja joukkueen bussia. Joukkue joutuu tahtomattaan osallistumaan PR-mielessä jokaisiin kissanristiäisiin, joista on mahdollisuus repiä irti muutama pennonen. Chiefsit toimivat jopa píenen vaateliikkeen muotinäytöksissä mannekiineina. Tai toimivat ainakin siihen asti, kunnes eräs pelaaja heiluttaa lavalta, pääosin vanhoista rouvista koostuvalle yleisölle helikopteria, pienenä protestina. 

Charlestownissa elämä ei ole helppoa kenelläkään, ei ainakaan nuoren hyökkääjän Ned Bradenin, ja tämän Lily-vaimon taloudessa. Ned elää jääkiekolle ja pienen lehmän kokoiselle koiralleen. Pieneen ja harmaaseen kaupunkiin turhautunut rouva jaksaa nippa nappa eteenpäin viinan voimalla. Lätkävaimona oleminen ei ole helppo pesti. Ei varsinkaan silloin, kun harmaa arki astuu kuvioihin. Tämä arki on koitunut kohtalokkaaksi jo kapteeni-Reggien avioliitolle. Kampaajana toimiva vaimo Francine on ottanut miehestä eron, mutta kumpikaan ei oikein osaa sulattaa tätä. Rakkautta löytyy, mutta ex-vaimo ei näe heillä yhteistä tulevaisuutta, ei ainakaan niin kauan kun mukana pyörii jääkiekko. Optimistinen Reggie yrittää sukkuloida tämän tiedon välimaastossa. Pariskunta tapailee silloin tällöin toisiaan, mutta mustasukkaisuus nostaa rumaa päätään aina, kun ex-vaimo kävelee kadulla vapaana naisena, ei rouva Dunlopina. Reggien ja Francinen hutera liitto elää harmaalla alueella, kuten koko kaupunki.

Eräänä sateisena iltapäivänä huhut muuttuvat faktoiksi; kannattamaton saha suljetaan lähitulevaisuudessa, tuhansia ihmisiä osoitetaan kilometritehtaalle. On selvää, että persaukiset ja työttömät ihmiset, eivät tule kantamaan vähiä rahojaan jo tyhjyyttään ammottavan Chiefsin kirstuun. Reggie Dunlop tietää, että tehtaan sulkeminen on loppu myös hänen uralleen. Varasuunnitelmaa ei jääräpäisen miehen perstaskusta löydy. Tulevaisuus näyttäytyy pikimustana ja toivottomana, kunnes joukkue värvää riveihinsä kolme veljestä, friikkisirkuksesta karanneet Hansonit.

Pullonpohjalaseja käyttävät, leikkiautoilla leikkivät veljekset, ovat ennen ensimmäistä peliään lähinnä yleinen naurun aihe. Reggien jo valmiiksi harmaat hiukset harmaantuvat vielä entisestään. Ankeuteen kajastaa kuitenkin hieman valoa, kun Hansonit osoittautuvat jäillä tehokkaiksi pistemiehiksi. He myös mättävät vastapelaajia vastapalloon, armottomasti. Vaikka tämä alkuihmisen käytös ei miellytä aluksi valmentajaa, eikä puhtaaseen peliin uskovaa Nediä, uppoaa verenvuodatus yleisöön kuin kuuma veitsi voihin. Tappiomielialassa rypevät kannattajat heräävät henkiin, kun verisiä etuhampaita alkaa lennellä pitkin kaukaloita. Hansonien harjoittama väkivalta synnyttää Reggien mielessä suunnitelman. Ihmiset eivät tule enää katsomaan keskinkertaista joukkuetta, vaan showta. Kansalle on siis tarjottava sitä, mistä he maksavat. Kohta koko joukkue on tunnettu siitä, että turpakäräjiä viritellään jo ennen pelin alkua kuultavaa kansallislaulua. Dunlop on ovela jätkä. Tappelun tuoksinassa hän kehittää myös toimittaja-ystävänsä kanssa perättömän huhun siitä, että joukkue olisi kuumaa kamaa myyntilistoilla. Tämän toivotaan nostattavan yleisömääriä ja huomiota tätä ennen niin hajutonta ja mautonta joukkuetta kohtaan. 

"Slapshot" on kulttielokuva ja komedia, alusta loppuun. Vaikka tarinan pääpaino on jääkiekossa, oli se aikanaan tällaiselle umpimieliselle läskille iloinen yllätys. Näin elokuvan ensimmäistä kertaa noin 15 vuotta sitten, koulukaverieni innostamana. Harvemmin jaksoin raahautua Kouvolan seudun ammattioppilaitoksen tiloihin, mutta joskus sinnekin oli pakko mennä. Varsinkin silloin, kun luokanvalvoja ilmoitti minun saavuttaneen jo myyttisen 300:n poissaolotunnin haamurajan. Olisin voinut nukkua kotosalla vielä toisen mokoman, mutta rehtorin käyttämä termi "luokalle jääminen" toimi aivan uudenlaisena motivaattorina. Kannatti mennä, opin siellä paljon. En tietenkään itse asiasta, mutta paljonkin asian vierestä.

Luokkatoverini, varsinkin eräs Uotila, liputti tätä pätkää joka perkeleen välissä, kuukausien ajan. Vaikka mies käytti mm. yhden kesän aikana 10 000e aluvanteisiin, ylinopeussakkoihin ja Kouvolan Seduloissa ryyppäämiseen, oli hänellä hyvä maku leffojen suhteen. Yhteinen suosikkimme, oli muun muassa metodinäyttelijä Jenna Jameson. En Paul Newmanista tiennyt kuin sen, että tämä oli vanha Hollywood-käpy, joka möi salaatinkastiketta. En myöskään jaksanut innostua urheiluelokuvista, mutta Uotila höpötti tästä filmistä taukoamatta. Eräänä iltapäivänä katsoinkin sen lähinnä siitä ilosta, että voisin haukkua sitä seuraavana päivänä. Olin kuitenkin väärässä, ehkä ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämässäni.

Vaikka leffan pääpaino on jääkiekossa, löytyy ryyppäys- ja panovitsien seasta myös syvempää sanomaa. Chiefsin pelaajat eivät anna vastoinkäymisten lannistaa tahtoaan täysin. Ei, vaikka hanskoja toisinaan ollaan lyömässä munasuojien seuraksi naulakkoon. Vaikeat ajat näyttävät ihmiselle usein hänen todellisen luonteensa, eikä se aina ole pyyteetön ja vilpitön. Asioita on myös mahdollista muuttaa, jos vain tahtoa ja halua löytyy. 

Roolitus on osunut todellakin kohdalleen, mikä on hyvin harvinaista. Jokainen hahmo tuntuu uskottavalta, samaistuttavalta ja sympaattiselta. Yleinen tunnelma elokuvassa on kannustava. Se saa kyynisimmänkin nihilistin uskomaan hetkeksi kanssaihmiseen, ja yhteisön voimaan. Paul Newman tekee yhden uransa parhaista rooleista. Mies tituleerasikin tätä filmiä henkilökohtaiseksi suosikikseen, koko loppuelämänsä ajan. Se on paljon sanottu. Tämän veteraanin ansiolistalta kun löytyy useita, kiistattomasti ajattomia klassikoita, kuten "The Verdict", "Cool Hand Luke" ja raadollinen "The Hustler" vuodelta 1961.

Ned Bradenia näyttelevä Michael Ontkean sopii rooliinsa loistavasti, eritoten siksi, että ennen näyttelijän uraansa pelasi mies lätkää ammattilaisena. Sittemmin mies näytteli myös toisessa ikisuosikissani, eli David Lynchin eeppisessä tv-mysteerissä "Twin Peaks". Sheriffi Harry S.Truman näkyy myös tässä roolissa. Tiukkailmeisyys tasapainottaa hyvin meininkiä, joka yltyy toisinaan koville kierrosluvuille. Myös liukasta manageria näyttelevä Strother Martin ansaitsee Fedoran tippauksen. Mies näytteli Newmanin rinnalla monessa elokuvassa, myös edellämainitussa "Cool Hand Luke"-vankilapätkässä. Siinä sadistista punaniskaa esittävä Martin, lausuu myös Guns 'n' Roses-yhtyeen "The Civil War-kappaleen alkuun päätyneen paatoksen, joka alkaa ikonisesti: "What we've got here is a failure to communicate." Martin onnistuu myös tässä elokuvassa, moneen otteeseen: 

- Oh you cheap son of a bitch. Are you crazy? Those guys are retards!

- I got a good deal on those boys. The scouts said they showed a lot of promise.

- They brought their fuckin' TOYS with 'em!

- Well, I'd rather have em playin with their toys than playin with themselves.

- They're too dumb to play with themselves. Boy, every piece of garbage that comes into the market and you gotta buy it!

- Reg, Reg, that reminds me. I was coachin' in Omaha in 1948 and Eddie Shore sends me this guy who was a terrible masturbator, you know, couldn't control himself. Why, he would get deliberate penalties so he could get over in the penalty box all by himself and damned if he wouldn't... you know...

Jos mies ei hauskuuta kommenteillaan, tekee hän sen pitkillä, epäuskoisilla katseillaan. 


"Slapshot" oli ilmestymisvuonnaan tapaus. Eritoten siitä syystä, että kielenkäyttö on aikakauteensa peilaten raisua ja rivoa. Dialogissa on myös aimo annos seksismiä, puolin ja toisin. Sovinismista elokuvaa on kuitenkin vaikea syyttää, sillä sen käsikirjoittaja toimi nainen, Nancy Dowd. Valitettavasti hän kunnostautui viimeksi käsikirjoittajana vuoden 1989-komediassa "Let It Ride", siinäkin salanimen turvin. Tänä päivänä kielenkäytössä ei ole mitään erikoista. Toissa viikolla eräs 10-vuotias kehotti minua imemään mulkkua, kun menin katsomaan tätä potkulaudallaan toilailevaa räkänokkaa pitkästi silmiin jalkakäytävällä. Mutta reilut 40 vuotta sitten, oli tilanne toinen. Elokuvan yleisöä kehotettiinkin aikanaan varovaisuuteen juuri kielenkäytön suhteen, ei siinä esiintyvän poskettoman väkivallan takia.

WC-huumorilla ja vitun hokemisella tämä elokuva ei kuitenkaan ratsasta. Tekijät ovat osanneet repiä komediaa oikeaoppisesti tilanteista ja ajoituksesta. Kiroilu toimii tehokeinona. Se ei nykyisen trendin mukaan ole vain kainalosauva, johon tukeudutaan koko 120 minuutin ajan. Ohjaaja George Roy Hill, ei myöskään ollut filmiä koostaessaan mikään eilisen teeren poika. Mies toimi onnistuneesti kipparina hiteissä "The Sting" ja "Butch Cassidy and the Sundance Kid".

Vaikka tämä elokuva on yritetty tehdä jälkikäteen monta kertaa uudestaan, ei sen alkuperäistä magiaa ole onnistuttu tavoittamaan. Tottakai se on poikinut kaksi, parikymmentä vuotta myöhemmin tehtyä jatko-osaa. Näillä ei yllättäen ole mitään tekemistä alkuperäisen leffan kanssa, paitsi sivuosissa riehuvat Hansonit. No, leipä on tuotava pöytään, vaikka joskus kyseenalaisin keinoin.

Katsoin elokuvan uudelleen muutama päivä sitten, pitkän tauon jälkeen. Se onnistui edelleen naurattamaan, löysin siitä myös uusia puolia ja samaistumisen aiheita. Tämä on aina hyvän elokuvan merkki. Vaikka ulkoisesti leffa on täynnä levottomia trumpettilahkeita, signaalivärisiä silkkipaitoja ja pornoleffojen taustalta löytyvää panoboogieta, on ydin pysynyt muuttumattomana. Huomasin lopputekstien aikana vajoavani haikeuteen ja melankoliaan, sillä tällaisia leffoja ei tehdä enää. Täydellinen se ei ole, tietenkään, mutta täydellisyys onkin vain ihmisen keksimä epämääräinen, summittainen käsite.

Suosittelen elokuvaa poikkeuksetta kaikille, lätkäfaneille ja lätkää vihaaville. "Slapshot" tarjoaa nauramisen, kuin myös miettimisen aiheita molemmille sukupuolille. Se tarjoaa sitä myös niille, jotka eivät koe kuuluvansa kumpaankaan edellämainittuun lokeroon. Roisi huumori ei tietysti uppoa tämän päivän tiukkapipoisimpaan yleisöön, joka tykkää loukkaantua vain loukkaantumisen riemusta. Mutta avoimin mielin varustautuneelle kotiyleisölle se tarjoaa paljon. Yleensä kaksi tuntia on leffan pituutena aika kaksiteräinen haulikko, mutta tässä tapauksessa minuutit kuluvat kuin siivillä.

Arvosana: Neljä ja puoli irtonaista hammasta viidestä.

Traileri

The Last Boyscout (1991)

The Last Boyscout...Aisssaattanah!

Tapojeni vastaisesti ajattelin arvioida teille elokuvan, jonka joku on joskus saattanut nähdäkin. Tai ainakin tämän elokuvan näkemiseen on niin halutessaan mahdollisuus, muillakin kuin internet-piratismin, tai todella vilkkaan mielikuvituksen keinoin. Olen silti ehkä hieman jäävi kirjoittamaan tätä, sillä kyseessä on eräs lemppareistani, en muista aikaa koska näin ei olisi ollut. "Viimeinen partiopoika" on toimintakomedia siltä kultaiselta aikakaudelta, kun kyseinen termi ei vielä ollut synonyymi ajanhukalle / hevonpaskalle.

Kirjaimellisesti räjähtävien alkutekstien jälkeen pääsemme seuraamaan sateista ja märkää iltaa jalkapallostadionilla. Moni voi tässä vaiheessa parahtaa "Tää on joku hevonvitun urheiluelokuva!" Mutta asia ei ole aivan niin mustavalkoinen, kultaseni. Jenkkifutisjoukkue Los Angeles Stallions rypee pohjamudissa, turpiin on tulossa Clevelandin joukkueelta komein numeroin. Tämä ei naurata joukkueen valmentajaa, eikä todellakaan sen pelinrakentajaa Billy Colea. Henkisesti tiukassa prässissä vikuroiva mies puhaltelee vittuuntuneena, kun hän saa yllättäen puhelun pukuhuoneeseen, juuri ennen paluuta pelikentälle. Mysteerimies luurin toisessa päässä toteaa, että pelissä on joukkueen voiton ja Colen maineen lisäksi kyseessä suuret rahasummat. Pelinrakentajan tilanne on ytimekkäästi "tulos tai ulos". Jos Colea ei naurattanut ennen tätä tietoa, ei häntä todellakaan naurata nytkään. Vaikka joukkueilla on tapana suunnitella ja harjoitella tarkkaan tulevat pelikuvionsa, päättää stressaantunut mies hieman soveltaa. 

Sade piiskaa lannistunutta, mutta silti toiveikasta yleisöä Stallionsin kotiareenalla. Sekunnit pyörivät kellossa vinhaan, kun Cole saa aloituksessa pelivälineen haltuunsa. Mies ryntää laukkaan, hän on varma siitä, että pallo tullaan viemään maaliin, hinnalla millä hyvänsä. Kun pahaa aavistamaton vastapuolen pelaaja juoksee kohti Colea, nappaa tämä paitansa alle piilottamansa puoliautomaattisen pistoolin ja ampuu kilpakumppania kasvoihin. Toinen Clevelandin pelaajista saa luodin polvilumpioonsa, kolmas solisluuhun. Yleisö kirkuu järkytyksestä, Colen pelikuvio ei todellakaan ole ennalta pelikirjaan painettu. Shokissa oleva, loppuun pumpattu moderni gladiaattori juoksee kentän päätyyn, putoaa polvilleen ja toteaa "Ain't life a bitch?" Sitten mies parantaa nykyisen, ja kaikki tulevatkin migreeninsä 9mm lyijy-Buranalla. Mainitsinko jo että olin soveliaassa seitsemän vuoden iässä, kun ensimmäistä kertaa näin tämän elokuvan?

Näistä kepeistä tunnelmista siirrymme aurinkoiselle kadulle. Joukko pikkupoikia kävelee kurviin pysäköidyn auton ohi. Avoimesta ikkunasta he näkevät, että penkillä makaa sänkinaamainen, sammunut mies. Ensin pojat hassuttelevat heittämällä rankkitynnyrin seuraksi kadulla makaavan, kuolleen oravan. Kun tämä ei herätä elonmerkkejä rappio-Ranessa, huomaavat nämä nuoret opportunistit kellon miehen ranteessa, se yritetään kalastaa parempiin suihin. Tähän krapulakasa herää säpsähtäen ja ääneen kiroten. Pojat kirmaavat kiljuen karkuun, kun huomaavat hämmentyneen miehen kädessä kuudestilaukeavan. Näin tutustumme elokuvan päähahmoon, yksityisetsivä Joe Hallenbeckiin, jota tulkitsee monisävyisesti Bruce Willis. Eli Bruce Willis näyttelee tässä(kin) elokuvassa Bruce Willisiä.

Hallenbeck polttelee toimistollaan tupakkia ja yrittää parannella jysäriään, kun puhelin soi. Luurin toisessa päässä on Hallenbeckin kaveri ja kollega, Mike Matthews. Mikella on tarjota Hallenbeckille keikkaa, keikkaa jota hän ei itse ehdi hoitamaan, ei vaikka haluaisi. Homman nimenä olisi seurata stripparia nimeltä Corey, pala kakkua ammattilaisten piirissä. Persaukinen Hallenbeck lupaa harkita asiaa, kunhan on ensin poltellut tupakin tai kaksitoista. Kun kaveri kyselee Joen kuulumisia, epäilee tämä nussineensa oravan hengiltä, mutta ei humalatilansa takia muista kyseistä aktia. Sellaista sattuu, eikä lasitaloissa sovi heitellä kiviä. Hallenbeck kävelee autoonsa, katsoo peruutuspeiliin ja tsemppaa itseään kuolemattomasti:

- Kukaan ei pidä sinusta, kaikki vihaavat sinua. Sinä tulet häviämään. Hymyile runkku.

Hallenbeck suuntaa kotiinsa, jossa häntä odottavat (enemmän tai vähemmän) vaimo Sarah ja esiteini-ikäinen tytär, Darian. Froteetakissa viilettävä vaimo tiedustelee Hallenbeckin toimia, Joe kun ei ilmestynyt yöksi kotiin. Hetken päivänpolttavista aiheista juteltuaan huomaa yksityisetsivä, että vaimon toiminnassa on jotain erikoista. Tällä, kun ei esimerkiksi ole tapana nostaa wc-pöntön kantta takaisin ylös vedettyään vessan. Suihkuhuone on myös märkä, vaikka pirttihirmu tallustelee ympäriinsä kuivana, kuivana kuin Lestadiolais-häiden tarjoilupolitiikka. Joe haistaa ilmassa palaneen käryn, mutta myös vieraan miehen. Miehen, joka on ilmiselvästi piilotettu kiireessä pariskunnan vaatekaappiin. Kun mysteerivierasta houkutellaan hieman ulos, ensin kovalla sanalla ja sitten pistoolilla, kurkkaavat peilioven takaa tutut kasvot. Vaimolle seuraa pitänyt mies onkin Mike, aikaisemmin Hallenbeckille rimpautellut kollega.

Hallenbeck on pohjimmiltaan joviaali seuramies, hän taluttaa Miken autolleen ilman sen kummempia rähinöitä. Vaikka maailman päähän potkima Joe onkin raa'assa vitutuksessa marinoitu heppu, antaa hän reilusti vanhalle kaverilleen kaksi vaihtoehtoa; joko tämä saa nyrkistä naamaansa, tai iskun vatsaan. Mike valitsee esteettisyyssyistä iskun vatsaan. Kun muodollisuudet on hoidettu, tiedustelee Joe henkeään haukkovalta vara-aviomieheltä tämän puhelimessa mainitsemasta keikasta. Naama punaisena puhiseva Mike tätä hieman ihmettelee, mutta Hallenbeckillä ei ole riesaksi asti asiakkaita. Sitäpaitsi, viisi hunttia on aina viisi hunttia. Matthews antaa Joelle strippari-Coreyn numeron. Naista on kuulemma ahdisteltu jonkun tuntemattoman limanuljaskan toimesta, Hallenbeckin tehtävänä on pitää huolta naisen selustasta. Ei kuitenkaan samalla tavalla, kuten Mike huolehti Joen vaimon selustasta, mielellään. Striptease-tanssijan tapaus nousee heti ylikierroksille, kun Matthews istuu autoonsa, kääntää avaimia ja räjähtää autoonsa piilotetun pommin mukana stratosfääriin. Kun pihalle hädissään rynnännyt vaimo tiedustelee mahdollista pommin asettajaa Hallenbeckiltä myöhemmin, epäilee tämä syyllisen olevan Juha Föhr. Kissalan pojat jäävät kaapimaan Matthewsia Hallenbeckin ulkoseinästä. Joe toteaa vaimolleen, että jätti kertomatta poliiseille raskauttavista yksityiskohdista. 

Jos ei mene hyvin Joella, ei suksi luista myöskään L.A Stallionsin entisellä pelinrakentajalla nimeltään Jimmy Dix (Damon Wayans). Ura on katkolla uhkapelisyytöksien takana, Dix viihtyy myös enemmän lääkekaapillaan kuin lääkäri suosittelee. Mies on takavuosinaan viskonut palloa kuin mielipuoli, mutta vaimon ja syntymättömän pojan kuolemat autokolarissa ovat musertaneet miehen. Entinen tähtipelaaja dokaa, douppaa ja seurustelee tätä nykyä stripparina toimivan Coreyn kanssa (Halle Berry). Dix on kuitenkin autuaan tietämätön siippansa touhuista ja ongelmista. Naisen ongelmien laajuutta ei myöskään ymmärrä tässä vaiheessa vielä Joekaan, kuten ei myöskään strippiklubilla soitettavaa rap-musiikkia. Miesten tiet kohtaavat ravintolassa, jossa Corey tuulettaa pakaroitaan viran puolesta. Dix ei ole innoissaan viskiltä ja röökiltä löyhkäävästä yksityiskytästä. Hallenbeck kolkataan kujalla, kun tämä noukkii pienessä kännissä maassa palavaa, vielä käyttökelpoista syöpäkäärylettä. Suustaan kova mies välttää hengenlähdön vain täpärästi parilla läski-vitsillä, asetta heilutellut parittaja saa rikotusta pullosta kurkkuunsa. Samaan aikaan Corey joutuu työvuoronsa päätteeksi ammattitappajien iskun kohteeksi, ymmällä oleva Dix selviää täpärästi. Tämä on juuri aikaisemmin saanut kuulla nyt kuolleelta tytöltään, että tämä voisi saada Dixin vanhan työpaikan takaisin. Entinen ammattiurheilija ja yksityisetsivä joutuvat lyöttäytymään kimppaan ja selvittämään rikosvyyhtiä, joka johtaa isojen poikien leikkeihin. Näissä leikeissä pelaavat isoilla panoksilla L.A Stallionsin omistaja, mätä poliitikko Baynard ja kolmannen pyörän osaa toimittaa Mafia. 

Asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät. Hallenbeck ei ole saanut toimeksiantoaan Matthewsilta silkasta ystävyydestä. Taivaan tuuliin räjähtänyt yksityiskyttä on astunut keskelle rikosvyyhtiä, johon hänen rahkeensa eivät ole riittäneet. Matthewsille on myös käynyt selväksi, että hengenlähtö on näissä piireissä takuuvarmaa, siksi jobia on ollut oivallista tarjota Hallenbeckille. Katsojille selviää myös, että ennen yksityisetsivän pestiään, on Joella ollut menestyksekäs ura muun muassa Baynardin henkivartijana. Tätä aikaisemmin on vaatimaton mies pelastanut asiakkaansa, presidentti Carterin hengen salamurhan yrityksessä. Tämä loistava ura on kuitenkin katkennut välikohtaukseen, jossa Joe on yhyttänyt pomonsa Baynardin pahoinpitelemästä naista. Hallenbeck on tintannut esimieheltään neljä hammasta sisään, samalla sinetöiden tulevaisuutensa aivan muissa hommissa.

Juoni aukeaa pikkuhiljaa ja hissun kissun. Mutta päivänselvää on se, että monille pahoille jätkille on ennenaikaisen haudan kylmä kolkkous tuleva tutuksi, ennen kuin lopputekstit rullaavat. Myös "Fuck"-sana kaikissa variaatioissaan tullaan kuulemaan noin 250 kertaa.

"Viimeinen partiopoika" on toisaalla aivotonta väkivaltaviihdettä, mutta kuten sanoin, myös ajalta jolloin hommissa oli "joku roti". Toimintaa löytyy, mutta riehuminen ja takaa-ajokohtaukset eivät lyö täysin yli, eivät ainakaan aluksi. Tai no, kyllähän paska lentää tuulettimeen, kuten myös eräs ukkeli helikopterin pyöriviin lapoihin. Mutta kuitenkin, elokuvan vahvuus on vanhan koulun vitsailussa. Käsikirjoittajana toiminut 80-luvun kultasormi Shane Black (Leathal Weapon, The Monster Squad, The Last Action Hero) on kirjoittanut hahmojen suut täyteen sarkasmia ja lakoniaa. On mies näytellytkin. Hän on se pöllölaseilla varustettu huumorimies "Predator"-rymistelystä, joka viihdyttää steroideilla pumppattuja kavereitaan vitseillä, joista jokainen sivuaa tämän tyttöystävän vaginaa. Hän on myös se ensimmäinen uhrilammas, jonka ulkoavaruuden hirviö nylkee elävältä kyseisen leffan alussa.

Tässä elokuvassa pahat jätkät ovat pahoja jätkiä. Katsoja ei joudu moraalisten dilemmojen valtaan, kun näitä alkaa putoamaan kuin kärpäsiä. Willis on oma itsensä, John McLanesta häntä erottaa vain parransänki ja erityisen kyyninen elämänasenne. Miehen kommentit voi ottaa itsesäälinä, mutta huumori on enemmän itsetietoista ja mustaa, mustaa kuin Kokoomuspoliitikon sielunmaisema. Damon Wayans hauskuuttaa toisena päätähtenä, mutta ei ärsyttävyyteen asti. Jimmy Dixille on vitsailun lomaan kirjoitettu myös omat, synkät hetkensä. Viiltävä avautuminen onnistuu viskilasin ääressä myös Wayansilta, suht uskottavasti. Tämä popsii pillereitä ja nuuskaa nenäänsä Kolumbialaista marssipulveria. Näitä harrastuksia Hallenbeckin on vaikea hyväksyä. Tämä on tietysti ehkä hieman tekopyhää mieheltä, jolle maistuu viinan lisäksi rööki. Hallenbeckin Daria-tytär on hahmona mukava poikkeus. Siinä missä lapset esitetään yleensä avuttomina itkupilleinä, tai räkänokkina, heittää nuori Danielle Harris muutaman elokuvan parhaista vitseistä. Tyttö piirtelee koulussa Joulun aikaan Satan Claus-hahmoja, osoittaen olevansa isänsä tyttö. Myös Dixin takaraivoon muotoiltu pelinumero 13 kirvoittaa Darialta muutaman tylyn kuitin. Tyttö epäilee numeroa rekisteritunnukseksi, jolla pää pystytään jäljittämään, jos joku sen sattuu varastamaan. 

Koska kyseessä on eräs lapsuuteni lempielokuvista, on tottakai hienoa lukea taustatietopäissään, että produktio on aikanaan ollut silkka painajainen. Sekä käsikirjoittaja että ohjaaja ovat olleet sitä mieltä, että nimeltä mainitsemattoman päätähden egotrippailu ja muutokset käsikirjoitukseen ovat pilanneet elokuvan. Wayans ja Willis vihasivat toisiaan kuvausten aikana, kuten myös ohjaaja Tony Scott ja filmin tuottajat. Vaikka elokuva on aihepiireiltään valmiinakin kepeä kuin kivestä tehty viitta, oli alkuperäinen käsikirjoitus huhujen mukaan vielä synkempi. Palkkatappajien pomona ja päämulkkuna häärivä Milo (Taylor Negron, RIP) harrasti ensimmäisessä versiossa muun muassa perhesurmia ja snuff-elokuvien ohjaamista. No, on ymmärrettävää, että tällaiset käänteet ja sivujuonteet on jätetty lopullisesta versiosta pois. Shane Black huhujen mukaan kirjoittikin elokuvan kahden vuoden epäluovan tauon jälkeen, johon osasyynä oli vaikea parisuhteen päätös. Lievän misogynian kyllä haistaa rivien välistä, silloin kun ruuti ei käryä nenään. Tarkkasilmäiset voivat bongata kirjaimellisesti ohikiitävässä roolissa nuoren James Gandolfinin, joka myöhemmin räjäytti potin Tony Sopranona HBO:n tiukkaakin tiukemmassa perhedraamassa...mikä se nyt oli nimeltään? No, se yks.

Suosittelen filmiä kaikille toimintafaneille, myös jenkkifutiksen seuraajat saavat siitä varmasti irti muutakin kuin pahan mielen. Kyllähän tämä paremman termin puutteessa on "ÄIJÄ-elokuva" mutta "Vitut" sanoi Vatanen, ei anneta sen häiritä. Toki leffa on sidoksissa aikakauteensa ja 90-luku mainitaan muutamassa kohtauksessa, mutta se ei ole täysin syönyt tätä pätkää. K-16 ikäraja on ansaittu. En välttämättä lähtisi katselemaan tätä juuri lukemaan oppineiden lasten seurassa. Mutta toisaalta, tällaisella matskulla on kasvanut näinkin terve ja tasapainoinen poika, kuten allekirjoittanut kotikriitikkonne.

Eli pistä tämä pyörimään, kun muksut ja korkeakulttuuria ymmärtämätön puolisosi ovat unten mailla, jos sellaisia kotoasi löytyy. Olut tai salkullinen uppoaa leffan edetessä mukavasti. Tai no, tällaisia elokuvia fanittavat ovat kaljasalkku pykälässä viihtyviä alkoholisteja lähes poikkeuksetta, joka tapauksessa.

- You think you're so fuckin' cool, don't you? You think you're so fuckin' cool. Well just once, I would like to hear you scream, in pain.

- Play some rap music.

Arvosana: Neljä kipulääkeaddiktiota viidestä.

Traileri

The Lost Boys (1987)

"The Lost Boys" on vuonna 1987 ilmestynyt kauhukomedia, ikonista kamaa.

Tarina alkaa, kun Diane Wiestin esittämä yksinhuoltaja Lucy muuttaa Phoenixista takaisin kotiseudulleen, Kalifornian Santa Claraan kahden poikansa kanssa. Isoveli Michaelia esittää Jason Patric, pikkuveli Samia puolestaan 80-luvun sydäntensulattaja Corey Haim (RIP). Santa Clara on aurinkoinen, kesäisin turistien suosima rantakylä, jota asuttavat hipit, punkkarit, tylsistyneet teinit ja muu roskasakki. Kaupunki tunnetaan myös epävirallisesti Yhdysvaltojen murhapääkaupunkina.

Kolmikko saapuu isoisän farmille, jossa meininki on suurpiirteisen boheemia. Lucyn isä (Barnard Hughes, RIP) harrastaa limonadin juontia ja eläinten nylkemistä, suolestamista ja täyttämistä. Takapihalla kirmaavat villihevoset, aina hidastetusti. Näkösuojassa kasvaa koivulta tuoksuva tupakka joka pistää naurattamaan, tai pään aivan vitun kujalle. Veljespari saa tällaisesta meiningistä väännettyä muutamat hekotukset, mutta erityisesti Samin ongelmana on se, ettei isoisällä näy MTV. Eikä sen puoleen mikään muukaan kanava, sillä papalle riittää pelkkä TV-liitteen lukeminen.

Kun pakolliset halaukset ja lätinät on suoritettu, lähtevät äiti ja veljespari viettämään iltaa kaupungille, tutustumaan sen tarjoamiin aktiviteetteihin. Äiti Lucy löytää rantabulevardilta leffavuokraamon, johon etsitään lisää henkilökuntaa. Pornohyllyä aikansa kolattuaan tapaa Lucy itse kauppiaan, sympaattisen oloisen rillipirun nimeltä Max. Häntä esittää Edward Herrmann (RIP). Keski-iän korvilla olevat sinkut löytävät nopeasti yhteisen sävelen, niin työ- kuin yksityiselämässäkin, sehän on selvä.

Samalla kun Lucy tekee sinunkauppoja, seuraamme kuinka veljekset eksyvät rannalle järjestettävään konserttiin. Tämä kohtaus on varmasti palanut jokaisen elokuvan nähneen verkkokalvoille, kuin typpihappo-silmähuuhde. Yleisö on silkkaa takatukka-silkkikullien ja salihousujen merta. Kokot roihuavat, aallokot lyövät rantaan ja lavalla fistpumppaa öljyinen, bodattu poninhäntämies. Tämä Sedulan kahva-apinan näköinen kölvi tuuttailee paidattomana saksofoniaan, yllään tiukat satiinitrikoot ja nahkakynsikkäät, puntissa avomaan kurkku. Kuumaan pinkkiin pukeutunut kansa on aivan liekeissä, he bailaavat ankarasti. Isoveli Michael ei sen sijaan osaa keskittyä nyrkkiä puivaan saksofonisankariin, sillä hänen näkökenttäänsä purjehtii kaunis teinityttö, Jamie Gertzin esittämä hippityttö Star. Michael haistaa ilmassa vetyperoksidin lisäksi jotain muutakin, ja lähtee kuin huumattuna seuraamaan Staria. Suuri virhe, poikaseni.

Kun Michael haahuilee haavi auki tytön perässä, lähtee pikkuveli Sam omille teilleen. Sarjakuvafani löytää rannalta pienen kioskin, jonka tarjontaa hän ryhtyy koluamaan pieteetillä. Kojua pyörittävät Froggin veljekset, Edgar ja Alan. Heitä esittävät niin ikään 80-luvun teinisuosikki Corey Feldman ja tuntemattomampi Jamison Newlander. Intin ylijäämään pukeutuvat mutruhuuliveljekset tuijottavat Samia tiskin takaa, kuin mykkä vittua. Kohta trio kuitenkin särkee ensijään, Sam valottaa knoppitietonsa laajuutta sarjakuvien parissa. Veljekset tarjoavat kaupungin uudelle tulokkaalle kauhusarjiksia, tämän pienoisesta vastahangasta huolimatta. Sam ei tunnustaudu genren faniksi, mutta tosikkomaiset Froggit hiillostavat häntä tutustumaan erityisesti vampyyreistä kertovaan sarjaan. He eivät pelleile, vaan antavat ymmärtää, että jos Samia kiinnostaa elossa pysyminen, kannattaa läpyskät selailla ajatuksella kannesta kanteen.

Samaan aikaan Michael saa jahtinsa päätökseen, puheyhteys tyttösen kanssa syntyy. Parivaljakko turisee aikansa, kunnes he päättävät yksissä tuumin lähteä "ajelemaan" Miken moottoripyörällä. Saattireissun keskeyttää tylysti Starin oletettu poikaystävä David (Kiefer Sutherland) ja tämän seurue. David, joka kieltämättä näyttää hieman pirikoukkuun jääneeltä, kuukauden valvoneelta Neumannilta, on kavereineen epätoivottua ainesta mihin tahansa he menevätkin. Syynä ei ole pelkästään se, että posse on kuin suoraan "Kerjäläisten valtakunta"-levyn kannesta, vaan he omaavat myös vittumaisen asenteen ja yhteisen inhon yhteiskunnan sääntöjä kohtaan. Teinimotoristit ehdottavat Michaelille, että tämä voisi liittyä heidän seuraansa, johon hän epäluuloistaan huolimatta suostuu. Hurjapäät ajelevat rannalla kilpaa, ihan täpöö. Kun kaksipyöräisillä on päristelty aikansa ja Michael on melkein päässyt hengestään, näyttää Peter Panseksuaali kadonneiden poikiensa kanssa Mikelle lössin piilopaikan, 1920-luvulla maanvyörymään tipahtaneen hotellin. Siellä tämä seurue bailaa, syö kiinalaista noutoruokaa, polttaa huumetta ja hallusinoi. Nuudelien ja elävien matojen kyytipojaksi nautitaan mystisestä pullosta jotain outoa, punaista nestettä. Litku käy mukavasti kulmaan ja pärisee kuin ämpärillinen Mega Forcea. Sitten Mikella katkeaa filmi.

Tarinan edetessä niin Lucy, Sam kuin Michaelkin, tutustuvat uusiin kavereihinsa paremmin. Samille selviää, että sarjakuvista intoilevat veljekset ovat luppoajallaan osa-aikaisia vampyyrinmetsästäjiä. Lucy treffailee leffakioskin omistaja Maxia silmät kiiluen, samalla kun Michael ajautuu syvemmälle Dingon yöllisiin touhuihin. Tätä luuhaamista seuraa se, että Mike alkaa nukkumaan pitkälle iltapäivään, valkuaiset verestävät ja meininki on suhteellisen läpinäkyvää. Ainakin siinä vaiheessa, kun nuori mies ei näe enää kuvajaistaan peilistä. Aamuöisten siemensyöksyjen lisäksi hän myös kuulee ääniä ja levitoi tahtomattaan. Kun perheen koira on käymässä Miken kaulavaltimoon kiinni, tulevat veljekset yllättyneinä siihen johtopäätökseen, että isobroidista on tulossa teininarkkarin sijasta vampyyri. Miten näin on päässyt käymään?

No, selviää että tämän iloiset ystävät olivat laittaneet kaikenlaista jekkua pulloon, ennen kuin laittoivat bileissä flindan kiertämään. Eräs ainesosa oli muun muassa vampyyrin veri, Davidin veri. Vanhan tarun mukaan vampyyriksi muuttuminen on näin hitaampaa, kuin se perinteinen tapa, jossa uhri toimii ensin vampyyrin puruleluna. Täydellisen muuttumisen voi myös ehkäistä, kunhan plasmaansa luovuttanut veri-imuri hoidetaan pois muonavahvuudesta. Nyt Sam, Froggin veljekset ja Mike lyöttäytyvät yhteen, tarkoituksena kääntää tämä muutosprosessi ja pelastaa samassa Davidin kanssa hengailevat Star, ja maitopurkin kyljessäkin kotiin kuulutettu pikkupoika Laddie. Vampyyriporukoissa ei tunneta ikärasismia, myös alakouluikäiset toivotetaan tervetulleeksi joukkoon tummaan. Tämä jahtiporukka ei vain vielä tiedä sitä tosiseikkaa, että Dingolle vittuilu on yhtä fiksua, kuin antaa esikoistyttärelleen nimeksi Josefiina Mähönen. Josefiina Mengele Mähönen.

"The Lost Boys" on mukava katselukokemus. Kuvaus ja tunnelman luonti on ensiluokkaista. Kalifornian rannikko luo leppoisaa kontrastia yöllisten ihmissyöntikohtausten seassa. Musiikki on virtaviivaista syntikkapoppia, tottakai. Soundtrackilla soivat muun muassa INXS ja Echo and the Bunnymenin coveroima "People are strange". Tunnarina toimiva "Cry Little Sister" jää erityisesti soimaan päähän, kuin traumaattisimmat pilkkalaulut koulukiusauksen uhriksi joutuneelle. Erikoistehosteisiin on lyöty jeni poikineen. Vampyyrimaskeeraukset yhdistettynä nopeisiin leikkauksiin, saavat nööseimmät kotikatsojat katselemaan menoa sormien välistä hädissään. Tällainen allekirjoittaneen tapainen tosimieshän ei kavahda mitään, mutta Littipeukku irtoaa tästäkin osoitteesta. Teinikauhu-elokuvat eivät perinteisesti Jussi-patsaita kerää näyttelijäsuorituksistaan, mutta kukaan päähahmoista ei nosta erityisesti verenmakua suuhun ärsyttävyydessään. Ainoastaan Corey Feldmanin teennäinen, liioiteltu bassomörinä naurattaa. Ehkä hän on pyrkinyt tällä piilottelemaan äänenmurrostaan. Tai sitten kuvauspaikalla aikalaistodistusten mukaan nautittu nenäkarkki, on polttanut nousukkaan äänihuulia.

Tottakai elokuva on myös laskelmoitu. Se vetoaa alhaisimpaan yhteiseen nimittäjään monessa asiassa. Elokuva myös mainostaa ja ihannoi kerskakulutusta, sekä länsimaalaista materialismia. Näyttelijät on puettu mitä levottomimpiin, nuorisomuodin terävintä kärkeä edustaviin luomuksiin. Sam on muun muassa pukeutunut eräässä kohtauksessa punaiseen t-paitaan, jonka rinnassa lukee "Born to shop". Coca Cola-korporaation ja tusinan muun suuryrityksen logot ovat piilotettu kaikkien nähtäviksi, pitkin elokuvaa. Vampyyrien piilopaikasta löytyy seinältä tottakai nuorena kuolleen Jim Morrisonin juliste. Samin huoneen seinällä on kuva Rob Lowesta, jolla on yllään napapaidaksi leikattu college-pusero.

Varman päälle pelaaminen osui itsellä silmään viimeistään siinä vaiheessa, kun vampyyrit eräässä kohtauksessa kyttäilevät tulevaa saalistaan, rannalla dokaavia keesipäitä. Nämä punkkarit juovat kohtauksessa bisseä ja "skänkkäävät", eli tanssivat tavalla, joka näyttää hieman aitajuoksijan alkuvenyttelylle. Tai sille kuin molemmat kätensä katkonut mies, yrittäisi saada hellepäivänä pohkeisiinsa liimautuneita kiveksiä tipahtamaan, ilman auttavia lähimmäisiä. Taustalla ei kuitenkaan soi mikään yhteiskuntaa halveksuva kahden soinnun kansankiihotus, vaan kaikkien punkkarien ikisuosikki, Music Televisionin kestohitti, eli Run DMC:n uudelleenlämmitys Aerosmithin vanhasta hitistä "Walk This Way". Tai no, olen minäkin ollut bileissä, jossa taustalla on soinut sujuvasti niin Slayer kuin Elttonin Jonin "I'm still standing". Silloin kappale kääntyi kyllä muotoon "stonding". Nykyään se kääntyy iän myötä harvemmin..mutta eksyn nyt aiheesta. Ilmiselviä, viime hetken fiksailuja on suoritettu, jotta filmi tavoittaisi yksilöiden sijaan suuret massat. Mutta toisaalta, onko punkillakaan ollut vuosikymmeniin mitään tekemistä individualismin kanssa? Siis jos asiaa oikein pyörittelee ja analysoi, tuhannetta kertaa?

Elokuva on kepeä, nuorena kuolemisen ja ikuisen elämän teemoilla flirttaileva puolitoistatuntinen. Leffa on jälkikäteen yritetty tehdä moneen kertaan uudestaan. Jos siitä poistaa muun muassa huumorin ja sympaattisuuden, saadaan aikaiseksi Twilight-saaga. Näiden kahden megahitin erona on se, että "The Lost Boys" ei aiheuta liian syvälle nieluun työnnetyn hammasharjan tavoin kakomisefektiä, tai puolivakavia itsemurha-ajatuksia, kuten Twilightin katsominen. Jos valmiiksi hyvin epärealistista elokuvaa haluaa silti haukkua uskottavuuden puutteesta, niin ehkä Lucyn ja isoisän sinisilmäisyys Michaelin muutokselle, on hieman liiankin sinisilmäistä. Tai ehkä äidillä on vain Maxin kikkeli mielessään, eikä hän ehdi jatkuvasti vaivata päätään teinien sielunelämällä. Myös vaarilla tuntuu olevan jatkuvasti muita kiireitä päällä. Hän täyttää ampumiensa pieneläinten lisäksi myös naapurin leskirouvaa. 

Tämä filmi teki lähes jokaisesta siinä näytelleestä nuoresta nousevan tähden, se synnytti myös ilmiön "Two Coreys". Eli Coreyt Feldman ja Haim nähtiin myöhemmin parivaljakkona lukuisten teinikomedioiden pääosissa, enemmän tai vähemmän menestyneesti. Jos tähtien myöhempää uraa tarkkailee, niin valitettavasti monet näistä näyttelijöistä kamppailivat myöhemmin elämässään vakavien huumeongelmien parissa. Kiefer Sutherland kunnostautui alkoholismin saralla, Corey Feldmanin uran pilasi kokaiinin käytön lisäksi tämän kohtuuttomaksi paisunut ego. Samia sympaattisesti näyttelevä Haim ei demoneistaan selvinnyt, vaan kuoli huumeisiin rahattomana ja alle nelikymppisenä. Mutta "The Lost Boys" on aikansa kuva ja sellaisena se kannattaa ottaa, miettimättä sen tarkemmin, että minkälaisia tragedioita siitä seurasi.

Näillä tragedioilla tarkoitan suoraan DVD-levitykseen, 20 vuotta myöhemmin tehtyjä jatko-osia "The Tribe" ja "The Thirst". Jotain näistä elokuvista kertoo se, että molemmissa mörisee taas Corey Feldman. Muilla alkuperäisnäyttelijöillä, on ilmeisesti ollut oikeita töitä näiden kyseisten filmien kuvausten aikaan. Ensimmäisessä jatko-osassa Feldmanilla on kaulassaan tribaalitatuoinnit, kolmannessa osassa ne on unohdettu. Tai sitten budjetti ei ole antanut myöden piirtää niitä. Muovisia tissejä, muovisia erikoistehosteita ja muovisia näyttelijäsuorituksia löytyy näistä kahdesta kyllä, vaikka muille jakaa. Tarkkasilmäiset voivat bongata kakkos-osan pahiksena Kieferin vähemmän tunnetun velipuolen, Angus Sutherlandin. Myös erikoistehostevelho Tom Savini tekee nopean cameon. Hänen päänsä revitään torsosta irti, sitä käytetään jalkapallona. Muuten nämä väännelmät ovat vain nimellä ja nostalgisilla takaumilla ratsastavia rahastus-yrityksiä. Vain kovimmille Corey Feldman-faneille.

Suosittelen elokuvaa kaikille entisille ja nykyisille finninaamoille, pissa-Liisoille ja räkä-Pettereille. Myös nostalgian nälkäiset nauttivat varmasti elokuvasta. Suosittelen filmiä myös juomapelin aiheeksi, jos joku moisista lapsellisuuksista innostuu. Ainoana sääntönä pelissä on se, että aina kun elokuvassa mainitaan ääneen nimi "Michael", tulee osallistujan ottaa huikka. Viimeistään kolmen vartin jälkeen olet vatsahuuhtelussa. Tai jos omaat Tauskin kisakunnon, olet ns. "hyvissä". En lähtenyt itse tätä faktaa tarkastamaan, koska haluan uskotella itselleni omaavani jonkinlaisen elämän. Mutta kansainvälisestä Internet-tietoverkosta löytyi varovainen arvio; "Michael" toistetaan elokuvassa noin 120 kertaa. Onko tämä käsikirjoittajan laiskuutta, vai leffaan upotettu hypnoottinen piiloviesti? En ehdi sitä miettimään, on kiire saksofoni-tunneille.


Arvosana: Kolme ja puoli Michaelia viidestä.
Traileri