Poliisiauto kaasuttelee kameraa päin...mutta HETKONEN! Eihän kyseessä olekaan aito Fordin valmistama kyttäkaara, tämä auto onkin ulostunut Nikko-tehtaasta. Joku siis ohjailee pienoismallia pitkin kolkkoa kellaria. Kilparadalla on tien tuketta, sillä lattialla röhnöttää köytetty nainen, liinamytty äänekkään suunsa tukkeena. Nahkaisiin käteenvetohanskoihin somistautunut, tässä vaiheessa vielä kasvoton ja äänetön henkilö, valitsee kenkäpuhelimestaan vasikkalinjan numeron ja asettaa luurin pöydällä nököttävän radion viereen. Playta painamalla alkaa kaiuttimesta kantautua Sam The Sham & The Pharaosin (jo itsessään karmiva) hitti "Little Red Riding Hood". Kun radio laulelee hätäkeskukselle tarinaa isosta pahasta sudesta ja Punahilkasta, alkaa myös hätääntynyt nainen huutamaan henkensä edestä. Kohta kajahtaa laukaus ja Toivelaulukonsertti Helvetistä / Hervannasta päättyy tähän. Tähän päättyy myös kyseisen naisen taipumus mäkätykseen, ainakin tässä elämässä.
Tom Hardy (Bruce Willis) on poliisi ja murhaetsivä. Samassa ammatissa viihtyy hänen koko sukunsa, myös isä Vince (John "Joni Mähönen" Mahoney, RIP). Hardy pukeutuu kotonaan virkapukuunsa. Isä ja poika ovat matkalla vuotuisille hyväntekeväisyys-illallisille, Poliisimiesten Tanssijaisiin. Makuuhuoneessa pauhaa televisio. Sen tarjoama sisältö on aikamoisen masentavaa paskaa. Ensin uutisten puhuva pää kertoo naisen ruumiista, joka on löydetty joen alajuoksulta, ammuttuna. Seuraavaksi uutiset toimittavat raporttia oikeustalolta. Ruudussa vilahtelee, valitettavasti, tuttujen miesten kasvoja.
Tom Hardy on taannoin joutunut tiukan paikan eteen. Tämän serkku ja työpari Jimmy DeTillo (Robert Pastorelli, RIP), on virkaintoinen mies. Innokkuus on johtanut tavallista huolellisempaan todistajan pamputtamiseen. Nyt tämä viaton silminnäkijä makaa koomassa ja Jimmyä on muistettu paksulla syytekirjeellä. Miehet ovat tutkineet kahteen pelleen Polish Hillin kuristajan tapausta, mutta mielipuolta ei ole saatu kiinni. Hardy on joutunut todistamaan serkkuaan vastaan oikeudessa, vaikka veri onkin vettä sakeampaa. Teko on moraalisesti oikein, mutta se on silti vasikointia ja selän puukottamista, ainakin kyttien kirjoissa. Hardyt ehtivät hieman jutella tapahtumista matkalla autolleen kunnes ULA-radio tuuttaa hälytyskutsua eetteriin. Viidakkorumpu soi, kuuleeko Mustanaamio? Virkaveljet ilmoittavat kovaan ääneen, että Polish Hillin kuristajaksi epäilty henkilö on paennut poliiseja ja karkuteillä. Apuvoimia takaa-ajoon kaivataan kipeästi, matkaan Hopea!
Hardy luukuttaa nasta laudassa ja Remu Aaltosena vastaantulevien kaistalla. Isä kyselee samalla tyynesti tämän naiskuvioista ja mahdollisuudestaan tulla isoisäksi. Tappajaksi epäilty on myös kova rattimies. Niin kova, että perässä pysyminen tekee tiukkaa ilman kiperiä kaarteita, ja kiperiä kysymyksiäkin. Unabomberilta ja South Parkin Kennyltä muotivinkkejä ottanut huppupää ajelee kahtasataa pitkin kaupunkia. Hetken vaikuttaa siltä, että oman elämänsä Mika Saloa oltaisiin jo saamassa liriin, mutta hurjastelu ei pääty poliisien mottiin. Vauhtihirmu pääsee livahtamaan, kuin se kuuluisa koira veräjästä, jonka seinissä on laudoitus harvassa. Rattia pyörittävä Hardy on kuitenkin isänsä kanssa epäillyn perskarvoissa kiinni, kuin möykky Hubba Bubbaa. Dramaattinen hippaleikki nelipyöräisillä päättyy kaupungin laitamilla ulosajoon, ilmalentoon ja tragediaan. Hardy herää siihen kun ensihoitajat ja setänsä pollari-Nick, kaivavat häntä ulos menopelinsä jäänteistä. Aurauskulmat ovat pahasti mutkalla, kuten on myös Hardyn koipi. Pahiten on kärsinyt kuitenkin isä. Luodin sisäistänyttä ikämiestä kannetaan ruumispussissa ambulanssiin. Epäilty on päässyt pakenemaan ja on edelleen vapaalla jalalla.
Sairaalasta päästyään klenkkaa Tom oikeustalolle, kuulemaan serkkunsa tuomiota. Orvoksi jäänyt Hardy ei saa sympatiaa virkatovereiltaan, vain kylmiä katseita ja hyljeksintää. Päivänsankaria odotellaan kuumeisesti, mutta Jimmy DeTilloa ei tuomarin ja asianajajan harmiksi näy, eikä kuulu. Vastaaja löydetäänkin läheiseltä sillalta, itsemurhahommista. Ykköset yllä sillan kaiteella vaikeroiva mies toteaa, etteivät poliisit mene vankilaan. On siis parempi vaihtaa hiippakuntaa tee se itse-periaattella, kuin lähteä vanhojen asiakkaiden käsittelyyn kiven sisälle. Tom, Nick-setä ja veljensä Danny yrittävät puhua väsynyttä miestä alas. Paikka on DeTillon perheelle valitettavan tuttu. Veljesparin äiti hyppäsi jokeen ja kuolemaansa samalta kaiteelta vuosia aikaisemmin. Poika on päättänyt tehdä tästä hirveän perinteen, kopioimalla äitiään. Itsepäinen Jimmy, teatraalisen empisen jälkeen, hyppää estelyistä huolimatta. Järkyttynyt Danny latelee suustaan tekstiä, jollaista kukaan ei haluaisi kuulla.
Kaksi vuotta myöhemmin heräilee Hardy asuntolaivastaan joen varrelta. Siellä mies elää kissansa Bobin ja keskiraskaan alkoholiongelman kanssa. Murheilujuomaa kuluu runsaasti. Illat sujuvat itsesäälissä velloen ja aamut krapulaa paikkaillen. Entinen etsivä on nykyään kaupunkin jokipartiossa töissä, liikanimi "Jokirotta" ei naurata. Esimiehiä ja työparia ei myöskään naurata miehen krooninen myöhästely, eikä Pastirolilta löyhkäävä hengitys. Pomo kuitenkin antaa hölliä entiselle sankarikytälle, joka on muutamassa vuodessa menettänyt asemansa, isänsä ja serkkunsa. Myös kilpatanssijan urasta on enää turha haaveilla, sillä Hardyn kinttu on entinen. Menneisyyden kanssa on vaikea elää. Siitä eroon pääseminen on vielä vaikeampaa. Rannoilta alkaa nimittäin löytyä jälleen nyytteihin pakattuja, kuoliaaksi ammuttuja naisia. Mikä hirveämpää, jokaisella näistä on side Hardyyn. Nämä ovat hänen entisiä tyttöystäviään.
Omatuntonsa kanssa piehtaroiva Hardy saa itselleen uuden työparin, naisen nimeltä Jo Christman (Sarah Jessica Parker). Pariskunta tulee hyvin toimeen, tai niin hyvin kuin säännöistä tarkka nainen, ja tuppisuinen tuurijuoppo voivat tulla. Ruumiita löytyy lisää, entinen etsivä ei osaa jättää tapausta rauhaan. Hardy alkaa tutkia juttua omin päin, virka-ajalla ja sen ulkopuolella. Tom törmää usein myös sukulaisiinsa, erityisesti setäänsä Nickiin (Dennis Farina, RIP). Valitettavasti nämä pienimuotoiset sukukokoukset käydään usein ruumiiden löytöpaikoilla. Hardylla on teoria, jonka mukaan Polish Hillin kuristaja on poliisi ja syyllinen myös näihin murhiin. Hänellä on teoriansa tueksi hyviä argumentteja, mutta entiset ja nykyiset virkaveljet, eivät halua ottaa tätä mahdollisuutta todesta. Sitä paitsi, epäilty on heidän mukaansa jo kiikissä ja matkalla sähkötuoliin. Puolitoistametrinen joutomies, pehmeäpäinen rapajuoppo Kessler on Pittsburghin parhaimpien mielestä takavuosina operoinut sarjamurhaaja. Asiasta ei keskustella, ei vaikka todisteet ja kutina Hardyn pakarassa kertovat aivan muuta. Kuolleita naisia ilmestyy silti lisää. Kaikki alkaa viittaamaan siihen suuntaan, että murhaajalla on jotakin hampaankolossa Tom Hardya vastaan.
"Striking Distance" on minulle nostalginen elokuva. Kun näin sen ensimmäistä kertaa, oli se elämäni ensimmäinen luovutusvoitto naisten kanssa riitelyssä. Silloin kyllä matsasin vain äitini kanssa. Myöhemmin olen toistuvasti tullut siihen johtopäätökseen, ettei nainen häviä kiistoja koskaan. He voivat kyllä antaa ymmärtää niin, mutta voittavat aina ottelun numeroin 6-0.
Olin lapsena krooninen aamuherätysten vihaaja. Olen sitä edelleen. En pitänyt monien muiden räkänokkien tavoin säännöistä. En vaikka ne oli asetettu omaksi parhaakseni. Äitini kuitenkin piti näistä säännöistä tiukasti kiinni. Joskus myös enkelinkiharoistani. Tämä ei silti estänyt minua leikkimästä tulella. Itsetuhoinen käyttäytymismalli naisten kanssa, jota luonnollisesti harrastan edelleen, aina näppini polttaen. Eräänä arkisena iltana huomasin että tämä kyseinen, Bruce Willisin tähdittämä elokuva, tulee televisiosta. Olin armoitettu Die Hard-fani, en tiennyt paremmasta. Luulin, että Williksen mukana oleminen on tae siitä, että tämäkin leffa on silkkaa kultaa. Älykkönä tekeydyin mykäksi ja näkymättömäksi kun filmi alkoi pyöriä. Samalla myös nukkumaanmenoaikani koitti.
Venkurointiini väsynyt äitimuori päättikin tällä kertaa, ettei jaksa hakata päätään seinään. Hän antoi luupäisen esikoisensa katsoa elokuvan alusta loppuun, omalla vastuullaan. Olin onneni kukkuloilla. Ainakin siihen asti, kunnes muoveihin käärittyjä naisia alkoi kellumaan ruudulla. Myöhemmin niitä kellui myös unissani. Sanomattakin oli selvää, että samana kesänä Jessen uimiset läheisessä tekolammessa jäivät minimiin. Näin nimittäin silmäkulmastani rantaheinikossa kuolleita naisia harvakseltaan. Lammessa oli jo ennestään megalomaanisia, neljän metrin syvyydessä saalistavia haikaloja. Epäilin myös rannalla kaljaa ryystäviä Kosmonautteja lasten murhaajiksi, en kertakaikkiaan mahtunut sinne sekaan tuona kesänä.
Kersana mietiskelin paljon sitä, millaiseksi elämäni muuttuisi, kun minusta tulee aikuinen. Muistan ajatelleeni, että asuntolaivassa asuminen ja kissan kanssa ryyppääminen vaikutti oikein leppoisalta tavalta elää. Kun kymmenen vuotta myöhemmin keskustelin jurripäissäni, nelinkontin olohuoneeni matolla oman kissani kanssa, tajusin että ehkä elämän tiekartastoa on ehkä syytä tarkastella uudelleen. Kissa ei nimittäin harmikseni vastannut, ei ainakaan mitään kovin järkeviä.
Vaikka minulla on tästä elokuvasta nostalgisia muistoja ja arpia alitajunnassani, ei se objektiivisesti tarkasteltuna ole silti hyvä elokuva. Se kärsii pahoista ongelmista, erityisesti käsikirjoituksen kanssa. Suurin ongelma on nimeltään Bruce Willis. Jättihittien tahkomiseen tottunut kusipää sävelsi monien elokuviensa kuvauspaikoilla, myös tämän. Staraa oli mahdotonta laittaa ruotuun, koska tällä oli valta passittaa poikkiteloin asettuvat työtoverinsa työttömyyskortistoon. Tässä elokuvassa se näkyy, pahasti. Juoni on epäselvä ja tuntuu kuin sen päälle olisi liimattu lisää tavaraa. Se on kuin kädetön seinäkiipeilijä; Eteneminen on vähän niin ja näin.
Dialogi on puisevaa ja yllätyksetöntä höpönlöpöä. Jopa Willikselle luonteenomainen vittuilu ja läpänheitto loistaa poissaolollaan, kuittailu on ekaluokkalaisen tasolla. Tekijät eivät ole päättäneet vääntävätkö he maailmaan lasta, vaiko paskaa. "Striking Distance" on trilleri, johon on ympätty sekaan tarpeettomia toimintakohtauksia ja turhia sivuhahmoja, myös nimi muutettiin. Alkuperäinen "Three Rivers" oli arvoituksellinen, tarinan edetessä uusia merkityksiä saava titteli. Sitten se muutettiin muotoon "Iskuetäisyys". Elokuvan piti ensimmäisen vedoksen mukaan olla puhdasverinen jännitystarina, ei keskinkertainen toimintaelokuva. Mutta varman päälle pelaava työryhmä, Willis etunenässä, kuvitteli ettei tämä riitä.
No, siinä vaiheessa kun näkee Hardyn itkevän krokotiilinkyyneliä juuri kuoloonsa hypänneen Jimmy-serkun tähden, tulee hölmömmällekin mieleen, että tätä koomisuutta on paikattava jotenkin. Olen nimittäin nähnyt uskottavampaa tekoitkua Puutarhakadun Lidlissä, karkkihyllyn edessä lauantaisin, on moni viisivuotias Jorma-Unelma vonkunut puhelintaan räpläävältä äidiltään uutta sokerikoomaa. No, on siinä viereisellä kaljahyllyllä nähty kyyneleet poskillaan myös muutama aikamies. Vieressä viulunkielen kireä vaimo sauhuamassa korvistaan.
Paskan juonen sekaan on heitetty jälkien peittämiseksi pari takaa-ajoa, ihmissuhdedraamaa ja panokohtaus. Paitsi etteivät nekään toimi. Jälkikäteen Willis ja roolissaan autistisen oloinen Parker pyydettiin takaisin kuvauksiin, äheltämään nauhalle pari lemmiskelykohtausta hipsutteluineen. Aikahypyn huomaa viimeistään siitä, kun tarkastelee Williksen hiusrajaa. Se mikä on luultu kuolleeksi, elääkin taas ja tekee comebackin, kuin Tauskin parisuhteet. Ei sen koommin, on Parkerillakin päässään irtotukka. Heidän keskinäinen kemiansa ei toimi valkokankaalla alkuunkaan, eikä lemmenparin edesottamuksista jaksa välittää.
Jos pariskunta Willis-Parkeria ei oteta lukuun, on elokuva täynnä kovia luonnenäyttelijöitä ja veteraaneja. Robert Pastorelli oli loistava filmeissään. Harmi ettei hän päässyt koskaan näyttämään osaamistaan päärooleissa, sillä heroiini vei miehen. Hardyn isää esittävä John Mahoney on pienessä roolissa. Hänellä oli tähän aikaan kiirusta sellaisen tv-sarjan kanssa kuin "Frasier". Tom Sizemore palloilee kännisenä Dannynä, vaikka hänestäkin olisi paljon parempaankin. Aina kun tämä karjuu "TOMMYYY!" tulee minulle nostalgisesti mieleen kesä 2003, huorien yli ajaminen muskeliautolla ja ihmisten moottorisahaaminen tietokonepelissä "Grand Theft Auto: Vice City". Nick-setää esittävä, ikuisesti vittuuntuneen näköinen Dennis Farina, pääsee väläyttämään tietotaitoaan. Roolisuorituksella ei kuitenkaan pestä pois kaikkia leffan syntejä. Kyllä hän heittää muutaman taskulämpimän piikin, myös tavaramerkiksi muodostuneet raivarit kuuluvat tässä filmissä repertuaariin. Tarkkasilmäiset leffarunkkarit voivat bongata sivuosasta Tom Atkinsonin. Valitettavasti tässä mikroskooppisessa sivuroolissa menee hyvä mies hukkaan.
Vika on ehkä paskassa käsikirjoituksessa, tai lussussa ohjaajassa, mutta ammattilaisista ei ole saatu puristettua irti heidän todellisia vahvuuksiaan. Jos päätähdeksi olisi alkukaavailujen mukaan suostunut Robert DeNiro, puhuttaisiin tästä elokuvasta ehkä modernina klassikkona. Nyt se on vain yllätyksetön, sekava ja haiskahtaa rahastukselta. Se on kuin pääministeri Antti Rinne, höpisemässä toimittajien edessä.
Arvosana: Kaksi joesta naarattua raatoa viidestä.
Traileri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti