Yhdysvaltojen Omahassa, Nebraskassa 1924 syntynyt Marlon Brando Jr. oli lapsesta asti ongelmainen, raskasmielinen poika. Köyhä perhetausta ja etäiset, alkoholisoituneet vanhemmat löivät oman, syvän leimansa nuoreen itsetuntoon ja maailmankuvaan. Marlonin isä, kaupparatsu Marlon Sr. oli nyrkkejään käyttävä, ilkeä ja katkera mies. Tämä petti ja pahoinpiteli vaimoaan Dorothyä toistuvasti. Erotuomarina riidoissa toimi usein perheen poika. Mustelmat hävisivät ajan myötä, henkiset arvet eivät koskaan. Kolmelapsisen perheen ainoa pikkumies oli sisarustensa ja äitinsä tavoin taiteellinen. Isosisko Jocelynia kutsui näytteleminen, sisko Frannieta kuvataiteet. Näyttelijäksi Marlon junior kasvoi pakon edestä. Poissaoleva isä matkusteli paljon. Harvoin kotona ollessaan, ei kylmä mies osoittanut hyväksyntää lapsilleen, saati aviovaimolleen. Väsynyt Dorothy ryyppäsi itseään päivittäin tiedottomaan tilaan. Pienillä näytelmillä ja esityksillä haki Marlon äidiltään huomiota ja rakkautta. Sitä irtosikin sen verran, ettei Marlon junior enää kokenut riittävänsä omana itsenään.
Rakkautta vaille jäänyt poika eksyi mielellään maskien taakse. Niiden takana oli helpompi katsella ja jäsentää kaaosta. Hän oppi elämän kipeät lainalaisuudet hyvin nuorena. Myöhemmin mies totesi että näytteleminen oli keino elää ja selviytyä, ainoa asia jossa hän oli hyvä. Jos ura teatterissa ja valkokankaalla ei olisi saanut tuulta alleen, olisi tämä käyttänyt lahjojaan huijarina, suorittaen petoksia leipänsä eteen. Nuori Marlon seurasi siskoaan New Yorkiin ja maailmalle, hän tunsi itsensä aina kodittomaksi. Koulunsa kesken jättänyt, armeijaan polvivammansa takia kelpaamaton nuorukainen oli selkä seinää vasten. Tulevaisuus yhden kortin varassa.
New Yorkissa Marlon haki ja pääsi maailmankuulun, metodinäyttelemistä opettaneen Stella Adlerin oppeihin. Nainen oli itse hakenut vuosisadan alussa oppia Ranskasta, ohjaaja Konstantin Stanislavskilta. Legenda opetti Adlerille tunnemuistia, työkalua jossa näyttelijä käyttää omia havaintojaan ja kipupisteitään rakentaessaan hahmoaan. Tässä metodissa näyttelijä ei esitä, eikä matki toista ihmistä kuin peili. Pikemminkin metodinäyttelijä muokkaa hahmonsa, tehden siitä tarun ja totuuden ristisiitoksen. Adler siirsi tätä tietoa oppipojalleen. Näillä työkaluilla muovattiin kangistunutta ja kaavamaista elokuva-alaa lopullisesti. Brando oli lopen kyllästynyt nähdessään näyttelijöitä, jotka vetivät filmistä toiseen samaa roolia. Yleisö eli turvallisuuden tunteessa, he tiesivät mitä tulisivat saamaan. Turvallisuuden tunne on vaarallinen harha, jos siihen tuudittautuu loppuelämäkseen.
Juniorilla oli materiaalia josta ammentaa, kollegojen mielestä liikaakin. Muun muassa Anthony Quinn totesi vaimolleen, että ihailee Brandoa, mutta ei kadehdi sitä kipua, joka piilottelee fasadin takana. Karismaattinen Brando hyppäsi Broadwaylla teatterilavalle ja teki debyyttinsä näytelmässä "I remember Mama" 1944. Nuorukainen nautti kokemuksesta ja elämästään. Yksinäinen ja eristäytynyt poika koki aivan uudenlaista yhteyttä maailmaan, ajaessaan moottoripyörällä pitkin aamuöisen suurkaungin katuja. Valkokangasdebyyttinsä Brando teki vuonna 1950, sotadraamassa "The Men". Läksynsä tarkkaan tehnyt mies tulkitsi kameralle raadollisen, ennennäkemättömän realistisen roolin halvantuneena sotilaana, joka sotasairaalassa kasaa kokoon elämää ja fysiikkaansa, molemmat sodan pirstomia. Näitä aikoja Marlon Junior kertaa mieleenpainuvalla, innostavalla tavalla.
Brando kuvaa dokumentissa elämäänsä pääosin surumielisellä nuotilla. Rooleja hän esitti niin valkokankailla, kuin sen ulkopuolellakin, kuten me kaikki. Atleettinen ja karismaattinen mies ei kärsinyt naisseuran puutteesta. Siementään ahkerasti kylvänyt, elämään intohimolla suhtautunut Brando nautti täysin palkein seksistä ja päihteistä. Myös lapsuudesta tuttu henkinen tuki ja turva, lohtusyöminen rauhoitti miestä. Komistus paisui iän myötä muodottomaksi. Silti mikään ei tuntunut riittävän. Maine ja haaveiden toteutuminen eivät helpottaneet pahaa oloa, eikä piinaavaa riittämättömyyttä. Pelko ei koskaan laantunut täysin. Rakkaudessa mies joutui pettymään monet kerrat. Eräässä puheenvuorossa katuvainen Marlon kuvaa ensimmäistä, hädintuskin kuukausia kestänyttä avioliittoaan. "On vaikeaa antaa rakkautta, kun ei ole koskaan tuntenut saavansa sitä, kun ei tiedä mitä rakkaus todella on". Mies vihasi isäänsä mutta joutui myöntämään, että jokainen meistä on osin vanhempiensa hiilikuitukopio, tiedostaen tai tiedostamatta. Hän kiistää olleensa väkivaltainen, mutta myöntää katuen olleensa poissaoleva isä.
Juniorilla oli materiaalia josta ammentaa, kollegojen mielestä liikaakin. Muun muassa Anthony Quinn totesi vaimolleen, että ihailee Brandoa, mutta ei kadehdi sitä kipua, joka piilottelee fasadin takana. Karismaattinen Brando hyppäsi Broadwaylla teatterilavalle ja teki debyyttinsä näytelmässä "I remember Mama" 1944. Nuorukainen nautti kokemuksesta ja elämästään. Yksinäinen ja eristäytynyt poika koki aivan uudenlaista yhteyttä maailmaan, ajaessaan moottoripyörällä pitkin aamuöisen suurkaungin katuja. Valkokangasdebyyttinsä Brando teki vuonna 1950, sotadraamassa "The Men". Läksynsä tarkkaan tehnyt mies tulkitsi kameralle raadollisen, ennennäkemättömän realistisen roolin halvantuneena sotilaana, joka sotasairaalassa kasaa kokoon elämää ja fysiikkaansa, molemmat sodan pirstomia. Näitä aikoja Marlon Junior kertaa mieleenpainuvalla, innostavalla tavalla.
Brando kuvaa dokumentissa elämäänsä pääosin surumielisellä nuotilla. Rooleja hän esitti niin valkokankailla, kuin sen ulkopuolellakin, kuten me kaikki. Atleettinen ja karismaattinen mies ei kärsinyt naisseuran puutteesta. Siementään ahkerasti kylvänyt, elämään intohimolla suhtautunut Brando nautti täysin palkein seksistä ja päihteistä. Myös lapsuudesta tuttu henkinen tuki ja turva, lohtusyöminen rauhoitti miestä. Komistus paisui iän myötä muodottomaksi. Silti mikään ei tuntunut riittävän. Maine ja haaveiden toteutuminen eivät helpottaneet pahaa oloa, eikä piinaavaa riittämättömyyttä. Pelko ei koskaan laantunut täysin. Rakkaudessa mies joutui pettymään monet kerrat. Eräässä puheenvuorossa katuvainen Marlon kuvaa ensimmäistä, hädintuskin kuukausia kestänyttä avioliittoaan. "On vaikeaa antaa rakkautta, kun ei ole koskaan tuntenut saavansa sitä, kun ei tiedä mitä rakkaus todella on". Mies vihasi isäänsä mutta joutui myöntämään, että jokainen meistä on osin vanhempiensa hiilikuitukopio, tiedostaen tai tiedostamatta. Hän kiistää olleensa väkivaltainen, mutta myöntää katuen olleensa poissaoleva isä.
Itseään Brando ei koskaan pitänyt taitavana, saati älykkäänä. Näytteleminen tuntui valheelta ja petkuttamiselta, siten hän oli aina saavuttanut kanssaihmisten huomion ja ihailun. Siinä missä muut ylistivät hänen ikonisia roolejaan mm. Stanley Kowalskina draamassa "The Streetcart named Desire", inhosi Brando hahmoaan syvästi. Hyvää sanottavaa tämä löysi töistään tuskin koskaan. Äkkipikaisen, itsekkään ja väkivaltaisen Stanleyn esikuvaa, ei tarvinnut hakea kaukaa. Se löytyi lapsuudesta, muistoista jotka eivät jättäneet häntä koskaan täysin rauhaan. Sydäntäsärkeviä ovat vanhat haastattelupätkät jossa nolostunut, jo uraa tehnyt aikamies, istuu isänsä vieressä. Pelokkaan oloinen jättiläinen katselee syrjäsilmällä lyhyttä ukkoa, joka ei tiukkasanaisena yhdy haastattelijan tai arvostelijoiden ylisanoihin poikaansa koskevissa huomioissa. Valkokankaiden kuningas tyytyy naureskelemaan kuivasti, että voisi piestä isänsä vaikka silmänräpäyksessä, mutta oikeassahan tämä on.
Taide syntyy tuskasta. Se on kulunut ja kliseinen sanonta, mutta myös totuus. Kun Brando huomasi alkuhuuman laannuttua, ettei tähteys ole tavoittelemisen arvoinen unelma, eikä ongelmia poispyyhkivä olotila, alkoi mies luisua itsetuhoon. Brando eristäytyi julkisuudelta jonka koki haavoittavaksi vankilaksi. Ihmiset muuttuivat hyväksikäyttäjiksi ja loisiksi, olivat heidän tarkoitusperänsä kuinka hyväntahtoisia tahansa. Lahjojaan Brando hukkasi siekailematta, ottamalla vastaan mitä erikoisempia pestejä vain helpon rahan takia, osittain itseinhon takia. Myöhemmin hän ruoski itseään ankarasti, hän koki myyneensä sielunsa. Marlon taisteli itsensä ja ulkomaailman kanssa, elämänsä alkurääkäisystä viimeiseen hengenvetoon. On helppoa nähdä miksi vanheneva Brando ja nuori, samalla polulla ollut Johnny Depp kokivat keskenään syvää kunnioitusta ja ystävyyttä.
Näyttelemistä Brando kutsui vain helpoksi tavaksi tehdä rahaa. Hän ei ymmärtänyt työnsä painoarvoa eskapismia ja unelmia kaipaavalle yleisölle. Rahalla ei saanut onnea, mutta sillä sai ostettua vapauden. Muutaman kuukauden työstä sai summia, joiden eteen hänen isänsä olisi pitänyt raataa vuosikymmeniä. Kun legenda koki tehneensä jo suurimmat roolityönsä, loppui myös innostus perehtyä tuleviin. Vuorosanojen opettelu oli aikaa vievää hevonpaskaa. Turhaa työtä, jonka tekemisen sijaan saattoi touhuta harrastusten ja perheen parissa. Brando alkoi käyttää korvanappia, johon hänelle syötettiin dialogia. Toisinaan tämä käytti muistilappuja. Niitä kiinnitettiin jopa vastanäyttelijöiden otsaluihin. Jos lappuja ei ollut saatavilla, mutisi Brando roolihahmonsa vuorosanat improvisoiden, välittämättä käsikirjoittajien tai ohjaajan visiosta ja suunnasta. Legendan asemassa oleva kiukuttelija sai monet ohjaajat nostamaan kätensä ilmaan, ja antamaan tähdelleen erivapaudet. Riidat muun muassa Francis Ford Coppolan kanssa olivat eeppisiä, pistooliakin heiluteltiin.
Vaikka Brando kertaa dokumentissa kipeitä aiheita, kuten tyttärensä itsemurhaa ja poikansa vankilatuomiota, ei lähes kaksituntinen ole silkkaa kivireen vetoa. Se välttää myös pahimmat tabloid-juorut ja loanheiton. Kertojalla oli myös humoristinen puolensa, eikä hän todellakaan ollut tyhmä. Legenda kertoilee siihen tahtiin huomioita elämästä, naisista ja rakkaudesta, että dokumentille toivoisi pituutta tunnin tai pari lisää. Ei tarvitse olla leffafani ja nörtti nauttiakseen tästä elokuvasta. Toki Brandon tuotannon tunteminen ja kiinnostus tähän taiteenlajiin auttaa. "Listen To Me Marlon" toimii kuitenkin myös tiekarttana herkän taiteilijasielun mielenliikkeitä kartoittaessa. Avarakatseinen Brando oli vanhoilla päivillään lempeä mies, joka tiesi mistä puhui.
Stevan Rileyn ohjaama ja käsikirjoittama dokumentti eroaa perinteisestä kaavasta siten, että 2004 edesmennyttä legendaa ei muistella aikalaistodistusten, ystävien, rakastettujen ja vihamiesten suista, vaan äänessä on itse Brando, alusta loppuun. Mieheltä jäi jälkipolville tuhansia tunteja ääninauhoja, joita tämä äänitti terapiatarkoituksessa itselleen. Brando oli omien sanojensa mukaan pettynyt psykiatriaan. Se ei antanut vastauksia, aiheutti vain lisää kysymyksiä. Brando ei suostunut enää nielemään valmiita selityksiä, vaan lähti ottamaan ongelmistaan itse selvää. Kerronnan taustalla pyörivät arkistovideot, mutta näitä ei käytetä niinkään narratiivina, vaan elävöittäjänä. Toisinaan Brandon kasvot ilmestyvät tietokoneanimaationa ruudulle. Tämä efekti onnistuu olemaan hienovarainen, ei naurettava. Lähes kaksituntinen dokumentti ei ole tylsä kokoelma vanhoja haastatteluklippejä, vaan totuudenmukainen ja koskettava kuvaus taiteilijasta. Marlon Brando etsi totuutta koko elämänsä.
Suosittelen dokumenttia lämpimästi kaikille Brandon faneille, mutta myös ihmisille, jotka haluavat tietää ja tuntea itsensä, sekä kanssaihmisensä paremmin. "Listen To Me Marlon" on hieno ja tarpeellinen muistutus siitä, että elämä ja ihmissuhteet eletään nyt. Ei esimerkiksi puhelimien ruutuja tuijottaen, sosiaalisessa mediassa ja tekstiviestein.
Arvosana: 4 / 5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti