torstai 19. joulukuuta 2019

Sidekicks (1992)

"Sidekicks" on vuonna 1992 valmistunut fantasiatoimintakomedia (?) No joka tapauksessa, tämä leffa toimii kuin The Rollings Stonesin "Under My Thumb" feministidiscon viimeisenä hitaana.




Koittaa yö. Säkkipimeällä Japanin taivaalla loimottaa täysikuu. Mustaan kaapuun pukeutunut pahaenteinen hahmo kävelee rauhallisin askelin pitkin polkua, temppelin aukiota kohti. Siellä häntä odottavat 50 tummapukuista ninjaa. Alamaiset istuvat kyykkyasennossa, särmissä riveissä ja tuijottavat odottavasti alttarille. Kahden pölkyn väliin on sidottu kuvan kaunis, kimonoon puettu nainen. Mestari askeltaa kohti vikuroivaa kaunotarta, samalla hyväillen terävän miekkansa tuppea. Tiedän mitä ajattelette, mutta ei. Kammottavaan maskiin pukeutunut seremoniamestari vetääkin lahtipuukkonsa esiin, nainen huutaa kuin palosireeni. Laahustaja kohottaa teränsä iskeäkseen rituaaliuhriaan, kunnes kalliolta tilanteen kehittymistä salaa tarkkaillut valkoinen ninja hyppää hätiin. Kevyt potku naamaripellen päähän lennättää tämän aukiota valaisevaan nuotioon. Tämän perse palaa, samalla hän jokeltaa kuin Hessu Hopo. Heh heh.

Helvetti repeää. Musta joukko hyökkää valkoisen ritarin kimppuun, ukkoja putoilee kuin Timoja saunomiskisoissa. Vaikka valkoinen ninja onkin lähes yli-inhimillinen vastus, on lössissä voimaa niin paljon, että tämä jää alakynteen. Tilanteet kuitenkin elävät. Kansa kohahtaa, toinen valkoinen ninja on astunut taistelutantereelle! Kärrynpyörillä etenevä akrobaatti venkoilee kumimiehenä läpi aukion, kunnes pysähtyy, taikoo vyönsä sisältä heittotähdet ja viskaa ne millintarkasti sidotun naisen suuntaan. Köydet katkeavat, neito vapautetaan hädästä ja riistosta. Kaksi valkoista alkaa piestä tummaa joukkoa yhtenä dervissinä, kuin ennennäkemättömänä luonnonvoimana.

Eipä aikaakaan kunnes paha on kukistettu. Tummat ninjat päättävät juosta pakoon, ainakin ne joilta ei ole potkittu tajua pois ja alaleukaa irti. Nyt ensimmäinen ninja riisuu maskinsa, hän onkin Chuck Norris, tuo tappokone Jumalan armosta! Sensei on ikuisesti kiitollinen tilanteen pelastaneelle apurilleen. Mystinen tukimies näyttää myös kasvonsa, tämä paljastuu nuoreksi teinipojaksi, Barryksi. Pelastava enkeli ei ole asiasta moksiskaan, hän toteaa sinisin silmin ja vilpittömin elein, että seisoo aina parinsa Chuck Norriksen rinnalla, missä he ikinä kulkevatkin. Hän elää unelmaansa.

Avautumisen keskeyttää paskainen ivanauru. Kaikki onkin vain todellisen tuntuista haaveunta. Pahaksi onnekseen Barry kävi tätä dialogia ääneen kesken oppitunnin, luokkansa kuullen. Ikätoverit suhtautuvat tähän kuten ihmisillä on tapana kohdatessaan erilaisuutta, eli nauraen, sormella osoittaen ja pilkaten. Barry etsii astmapiippuaan, keskiraskas hengenahdistus on tosiasia. Opettaja lähestyy hönkivää poikaa. Hän on se unien kaunotar, köysiin sidottu seireeni hädässä. Fantasiamaailmassa tämä olisi palveluksen velkaa, mutta reaalimaailmassa opettajatar Noreen toteaa, että Barryn isä on syytä kutsua paikalle palaveriin. Jälleen kerran. Kirottua!

Barry Kowalski (Jonathan Brandis, RIP) on lukiota käyvä ulkopuolinen, astmasta kärsivä haaveilija. Väärinymmärretty hylkiö pakenee päiväuniinsa, jostain syystä ne keskittyvät actionsankari Chuck Norriksen ympärille. Poika pitää tätä kahdella jalalla kulkevaa lihamyllyä idolinaan. Tämän tietävät myös opettaja sekä Barryn isä, leskeksi jäänyt tietokonenörtti Jerry (Beau Bridges). Nelisilmä ei näe poikansa haaveilussa mitään pahaa. Hajamielinen ukkeli keskittyy työhönsä, introvertti poika elää unimaailmassaan. Opettajatar Noreenilla on tilanteeseen epäkonventionaalinen ratkaisu; taistelulajeista ilmiselvästi kiinnostunut poika hyötyisi tämän enon, Mr. Leen seurasta (Mako, RIP). Kaupunkiin saapuva käppänä on nähnyt elämässään yhtä sun toista, hän on myös armoton karateka. Noreen on perinyt ravintolan edesmenneiltä vanhemmiltaan, eikä hänellä ole aikaa pyörittää sitä päivätyönsä ohella. Viisas Mr. Lee on lupautunut työskentelemään keittiössä, mutta myös pojan mentorina. Siis jos tällä todella riittää kiinnostusta itämaisiin kamppailulajeihin, ja niiden kurinalaiseen harjoittamiseen. Riittävätkö Barryn rahkeet? On pakko riittää, tätä kärsimysnäytelmää on edessä vielä tunti ja vartti.

Isä-Jerry pitää tätä hyvänä ideana, mutta päättää kuitenkin tutustuttaa poikansa oikeaan karatekouluun, Joey Piscopon esittämän Kelly Stonen hornankattilaan. Isä ja poika käyvät tutustumassa premisseihin, mutta ylimielinen opettaja on varsinainen A1-luokan perseenreikä. Stone ei voi sietää Barryn sankaria. Norris on vuosia aikaisemmin vetäytynyt kilpa-areenoilta, kaiken nähneenä, kaiken voittaneena, Stone pitää kilpakentiltä vetäymisen pääasiallisena syynä itseään, Chuck nimittäin pelkää häntä. Barry ei niele tällaista, vaan läksyttää kopeaa Stonea tämän asenteesta. Vaikka poika ei ole opiskellut karatea päivääkään, tuntuu tämä tietävän paljon enemmän lajin jalosta luonteesta, kuin tämä nenänvartta pitkin tuijottava onanisti. Valintaa Stonen ja Mr. Leen välillä helpottaa myös se seikka, että Barryn pahin kiusaaja, taliaivoinen Randy Cellini on edellämainitun rehentelijän tähtioppilaita. Potentiaalisen oppilaan menetys ei hetkauta Stonea, hän hinkuttaa mitalejaan kiiltäviksi. Maine on katoavaista, mutta Stone leikkii ettei ole koskaan kuullut tätä elämänviisautta. Käytöksensä perusteella Kelly Stone vaikuttaa tosin ihmiseltä, jota on potkittu päähän niin monta kertaa, ettei tämä todennäköisesti aina muista, onko vessareissun päätteeksi muistanut myöskään pyyhkiä persettään.

Barry tutustuu Mr. Leehin ja aloittaa kurinalaisen harjoittelun, pikkuhiljaa. Alkuun poika imee astmapiippua kuin vasikka kullia, mutta kunnon kohotessa myös itsetunto kasvaa. Tämän huomaa myös luokkatoveri Lauren, ainoa ymmärtäjä pilkkaajien keskellä. Tyttö ja poika lähentyvät jopa niin paljon, että nuorimies uskaltautuu pyytämään neitiä treffeille. Vähemmän yllättäen tämä härnääjä ilmoittaa ettei pidä luokkatoveristaan, ei sillä lailla. Barry joutuu tämän tunnustuksen jälkeen sairaalaan, saatuaan pahan sairaskohtauksen. Ne naiset, ne naiset, ne naiset varieteen!

Siipirikkoinen Romeo nousee sairasvuoteeltaan tarmoa täynnä, hän on päättänyt näyttää epäilijöilleen. Aikaisemmin liikuntatunneilla vilttiketjussa istunut poika osallistuu nyt kailottavan natsiopettajansa Hornin tunneille, kateellisen Randyn harmiksi. Nuori Kowalski pärjääkin yllättävän hyvin, tiukkailmeinen opettaja on salaa mielissään. Tämä aiheuttaa Randyssa mielipahaa, se puretaan tottakai Barryyn ivasanoin ja väkivallalla. Aikaisemmin heittopussina toiminut friikki laittaakin nyt kiusaajalleen kampoihin, ilman puhalteltua. Tilanne johtaa siihen, että Randy haastaa kukkoilevan Kowalskin mukaan Texasin osavaltion karatekisoihin. Jos joku sanoo tässä vaiheessa, että elokuva on vain räikeä kopio "The Karate Kidistä" ovat he loistavan ja valitettavasti edesmenneen Greg Giraldon mukaan "Katkeria, kateellisia ja oikeassa".

Hyväntahtoisen ja kannustavan sanomansa takaa "Sidekicks" on kauhea elokuva, monella tavalla. Aaron Norrisin ohjaama nuorisoelokuva vie nepotismin ja piilomainonnan aivan omiin sfääreihinsä. Barryn toistuvasti näkemät haaveunet sijoittuvat aina Chuck Norriksen aikaisempien elokuvien maisemiin. Omalla tavallaan tämä filmi on siis mainoskimara. Barryn huone on tapetoitu Mestari Chuckin leffajulisteilla, niillä uusimmilla tottakai. Näiden filmien näkemiseen ei pojalla ikä riitä, mutta kukaan ei elokuvassa välitä tästä. Toisaalta tämä seikka on elokuvan ainoita realistisia yhtymäkohtia tosielämään. Minun lapsuudessani kukaan ei välittänyt elokuvien ikärajoista. Tai jotkut kyllä välittivät, heidän lapsiaan kiusattiin tästä syystä koulussa ankarasti. Tiedättekö mistä muusta ei välitetty minun lapsuudessani? Chuck Norrisista.

Jos Raaka-Arska Schwarzenegger ja Sylvester Stallone olivat toimintaelokuvien "Slayer" ja "Metallica", olivat Chuck Norris  ja Jean-Claude Van Damme "Twisted Sister" ja "Smurffihitit vol. 3". Kukaan ei fanittanut Chuck Norrisia, koska tämän puisevat elokuvat olivat saatanan tylsiä. Mies näytteli niissä kuin ladon kantava seinä, eli suht eleettomästi. Carlos Ray Norris on toki saavuttanut urallaan paljon. Näytteleehän tämä uskossa oleva republikaani nykyään Hesburgerin mainoksissa ja toimii Glock-pistoolien puhemiehenä. Mutta on todella vaikea uskoa, että edes vuonna 1992 kukaan teinipoika välittäisi pätkääkään tästä OstosTv-papasta. No, käsikirjoituksen mukaan Barry Kowalski fanittaa. Tosielämässä Norriksen tilalle olis voitu pestata kuka tahansa aikansa puolijulkkis. Jos skeittaus olisi ollut ysärin alussa kuuminta paskaa ja aiheena kassamagneetti, olisi leffan pääosaa voinut esittää Tony Hawk. Elokuva onkin Internetin ihmemaan mukaan Texasilaisen patjamyyjän, Jim McIngvalen hengentuotos. Leffafanilla oli taskussa ylimääräistä ja mainostensa puhemiehenä Chuck Norris, joka pyöritti omaa "Kick drugs out of schools"-kampanjaansa. Näiden voimien ristisiitoksena syntyi "Sidekicks". Kulisseissa on ehkä pesty pikkupyykin ohella rahaa. Aivopesua on ainakin yritetty suorittaa, sillä elokuvassa on hyvin tervehenkinen pohjavire ja sanoma, joka tuomitsee alkoholin ja huumeet. Hyi helvetti.

Teknisesti elokuva on kasattu todella halvalla ja hutiloiden. Mikkipuomi vilkkuu useassa kuvassa. Myös urheiluelokuviin pakollisena kuuluvat montaasit on kuvattu todennäköisesti yhdessä päivässä, yleisessä puistossa. Sitten nämä juoksukohtaukset on leikattu ja ripoteltu pitkin filmiä, jotta saadaan aikaan illuusio ajan kulumisesta. Tämän illuusion rikkoo se, että kohtauksia on kuvattu sillä objektiivilla, mikä kamerassa on sattunut sillä hetkellä kiinni olemaan. Eli objektiivi on usein väärä. Barryn ja Mr. Leen vaatteet eivät myöskään vaihdu näiden kohtausten välillä mainittavasti. Onko tämä muodin vastainen kannanotto elämämme kertakäyttöisyydelle? Leffan keskikrouvissa näitä montaasi-kohtauksia nähdään vajaa kymmenen kappaletta. Se ei ole juonen kuljettamista, se on ajantappoa. Kuvittele "Rocky", jossa Stallonen juoksulenkki Philadelphian poikki näytetään reaaliajassa. Eräässä ikimuistoisessa kohtauksessa liikunnanopettaja Horn tekee Barrysta silmätikun koko luokan edessä. Hän käskee juippia kiipeämään katosta roikkuvaa köyttä pitkin, kaikki nauravat tälle. Poika pääsee omin avuin ylös muutaman metrin, kunnes rinnalle kiipii öljyinen Chuck. Tämä näyttää Barrylle, miten köyttä kiivetään oikeaoppisesti. Taustalla soi "Delta Force"-elokuvan tunnari. Efekti on hieman samanlainen, kuin "Pahat Pojat"-elokuvassa Vesa-Matti Loiri hakkaisi lapsiaan Uuno Turhapuro-teeman soidessa taustalla. "Sidekicks" on täynnä kohtauksia, jotka nostavat olemassaolollaan katsojan mieliin kysymyksiä / tunnekuohuja. Selityksiä ei heru. Se on omalla tavallaan kuin elämä; sekava pettymys. 

Elokuvan loppu on juustoisempi kuin karppaajan kylmäkaappi. Barry on treenannut karatea omaksi huvikseen muutaman kuukauden, mutta yhtäkkiä hän onkin valmis ottelemaan kiusaajaansa vastaan kun käsky käy? Koulukiusaaja Randy on treenannut pienempiensä potkimista jo vuosia, mutta tämä looginen epäkohta ei haittaa ketään. On myös epäselvää, miksi tämä ylipäätään piinaa Barrya. Tai no, Chuck Norriksen fanittaminen on ihan pätevä syy, näin jälkikäteen ajateltuna. Kolmen hengen kopla (Barry, opettajatar Noreen ja Mr. Lee) osallistuu kisoihin, jokainen omiin näytöslajeihinsa. Mutta tämä joukko ei tiedä etukäteen sitä faktaa, ettei turnaukseen hyväksytä alle neljän hengen tiimejä. On suunnattava silmänsä katsomoa kohti (joka on elokuvassa pimeänä, koska näin säästetään kustannuksia statistien palkoissa). Kuka voisikaan liittyä puuttuvaksi jäseneksi..? Karatekisat itsessään pelastavat koko elokuvan, sillä naurettavuus viedään niissä tappiin. Tunnelman kanssa on vähän niin ja näin. Hyvässä elokuvassa tämä hetki toimisi jännityksen kulminaatiopisteenä. Kyseessä ei kuitenkaan ole hyvä elokuva, joten finaali on vain todella typerä. 

Vaikka Mr. Lee heittää Liptonin teepusseista tuttua keittiöpsykologiaa ja viisauksia pojalle, on elokuvan maailma hyvin vastuuton. Haaveilussa ei ole mitään pahaa, mutta Barryn kuvitelmat ovat tälle hyvin todentuntuisia, hän on kuin psykoosissa. Vaikka hän unissaan on pelastamassa opettajaansa (nainen on aina köytetty puuhun, ja odottaa avuttomasti pelastavaa miestä), on puberteettimaisen pimpasta haaveilun sijaan vahvimpana motivaattorina aina väkivalta ja kosto. Barry näkee hyvin elävästi olevansa Vietnamissa teurastushommissa konekiväärin kanssa, seuraavassa unessaan hän heiluttelee pistoolia Villissä Lännessä. Nämä kohtaukset ovat koomisia, mutta silti yksinäisen koulukiusatun kostofantasioita. Niitä ei kukaan tuomitse, paitsi silloin kun ne haittaavat koulutöiden tekoa. Isälle on ihan ok, että poika viettää iltansa katsellen videoväkivaltaa haavi auki. Mitään keskusteluyhteyttä ei synny. Filmi paasaa, että kosto ei kannata ja todellista voimaa on olla käyttämättä sitä. Mutta aina kun sauma turpakeikalle aukeaa, on täysin perusteltua piestä vastustajansa liemiruualle. Kun Chuck Norris esiintyy elokuvassa, on hän aina sotajalalla. Oli kyseessä "Sidekicks" tai mikä tahansa hänen aikaisempi elokuvansa.

Näyttely on tässä elokuvassa kammottavan huonoa, kautta linjan. Pääosaa esittävä Jonathan Brandis yrittää pitää jonkinlaista tasoa yllä, mutta hän ei voi pelastaa koko elokuvaa, varsinkin kun vetonaula-Norris vesittää jokaisen kohtauksensa pahvipäisyydellään. Todennäköisesti hänen esiintymisensä on aikanaan hoidettu parissa kuvauspäivässä, karvanaama pyörii lavasteissa ehkä vartin verran elokuvan kestosta. Norris vain kävelee paikalle, heittää pari kommenttia ja pakolliset roundhouse-potkut pahisten päihin. Joey Piscopo ansaitsee roolityöstään erityismaininnan, se on hirvittävä. Voisin sitä analysoida tässä vilkkain sanakääntein, mutta moni voi ottaa nuo sanavalinnat vihapuheena, joten siirrän tässä vastuun katsojalle. Myös Randy Celliniä esittänyt John Buchanan tekee elokuvassa niin selvää jälkeä liimanhaistelijan roolissaan, että tämä vaihtoi myöhemmin kokonaan alaa. Brandis, Mako ja myös Rambo kakkosesta tuttu Julia Nickson hoitavat hommansa hyvin. Beau Bridges osaa myös asiansa, siis silloin kun sattuu ruudulla näkymään. Isä häviää kesken elokuvan johonkin vajaaksi 20 minuutiksi, muttei tätä kukaan huomaa. Tai asiasta ei kukaan välitä. 

Pienellä twistillä tämä elokuva voisi olla draama kouluampujasta, riipaiseva kuvaus niistä ratkaisevista hetkistä, ennen peruuttamatonta. Mikä pahinta, esitetään väkivalta näissä unipätkissä slapstick-huumorilla ja Disneyn leffoista tutuilla ääniefekteillä. On vaikea ottaa selkoa siitä, onko Barry tosissaan näiden harhakuvitelmiensa kanssa. Tosissaan hän on siinä vaiheessa, kun toteaa opettajalleen "Nobody likes me". Hän on myös oikeassa. Isä, opettaja, Mr. Lee ja Lauren huolehtivat pojasta, muu maailma on häntä vastaan aamusta iltaan. Barry Kowalski ei ehkä ole se teinipoika, jonka tulisi tavata idolinsa, hän ei tunnu elävän tällä planeetalla.

Miksi minä arvostelen tällaista viihdettä? No, olen sen nähnyt lapsuudessani monen monta kertaa, koskaan siitä pitämättä. "Sidekicks" oli niitä vhs-ajan leffoja, joita katseltiin sadepäivinä vain siitä syystä, että jokainen kolmesta Nintendo-pelistäsi oli joko pelattu läpi, tai sitten todettu lukuisten raivokohtausten jälkeen mahdottomiksi. Totta, olisihan sitä voinut käyttää aikaansa vaikka rakentavien harrastusten äärellä, mutta miksi? Jos jossakin ei ole paras ilman vakavaa harjoittelua ja kurinalaisuutta, on se turhaa hommaa. Otetaan vaikka kitaran soittaminen, sillä taidollahan ei olisi tehnyt mitään? Esimerkiksi vaikka teini-ikäisenä bileissä, joissa jokainen Landolaa kantanut veti kärpäspaperin tavoin tyttöjä puoleensa...VITTU! Nooh. 

Kelle minä suosittelen tätä elokuvaa? Kaikille huonon elokuvan ystäville. "Sidekicks" on halpa karateleffa joka yrittää samaan aikaan olla nuorisodraama, fantasiaelokuva ja komedia. Se ei onnistu olemaan vakavasti otettava draama, fantastinen saati hauska. Tai no otetaan takaisin, se on hauska, mutta tahattomasti. Elokuva tuomitsee väkivallan, mutta tekee siitä samalla hassun oloista, antaen pienipäisille katsojilleen vain myöhemmin kaduttavia ideoita. "Sidekicks" on jostain kumman syystä saanut aikanaan hyvin alhaisen ikärajaluokituksen, elokuvassa ei myöskään kiroilla. Jouduin konsultoimaan asian johdosta toista elokuvan nähnyttä miestä, perheenisää ja pikkuveljeäni. Kysyin että antaisiko hän kuusivuotiaan poikansa katsella tätä filmiä hyvällä omallatunnolla, vailla pelkoja siitä tämä vain matkii kaiken ruudulla näkemänsä? Vastaus oli "Vitut, en todellakaan".

ps. Elokuvan voi halutessaan katsella vaikka Youtubesta. Minulta tätä kasettia ei enää saa, sillä lainasin sen yläasteella Mikolle ja nauha jäi sille tielleen. Vitun luopio!

Arvosana: Puolitoista paniikkikohtausta viidestä.
Traileri

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti