The Phantom Of The Opera (1989)

Gaston Lerouxin novelliin pohjautuva "The Phantom Of The Opera", on vuonna 1989 valmistunut kauhujännäri. Keitoksessa on mukana myös ripaus romantiikkaa ja musikaalia. Harmi vain, että sopan muut ainekset on kehitetty valmispusseista. Päiväyskin on jauhoista mennyt aikoja sitten.

Heti alkutekstien jälkeen tarkennetaan katsojille seuraavaa:

"This Motion Picture is not associated with any current or prior stage play or motion picture of the same title."

Elokuvalla ei siis omien sanojensa mukaan ole mitään tekemistä minkään nykyisen, tai menneen teatteri- tai elokuvaproduktion kanssa. Näin tehdään ovela rinnastus, mutta myös juridinen pesäero esimerkiksi menestyksekkään Andrew Lloyd Webberin musikaaliin. Filmin aihe oli muotia tuohon maailmanaikaan laajemminkin, jostain kumman syystä. Lausunto on siis hieman sukua tarkennukselle: "En ole rasisti, mutta..."

Raina lähtee tarkennuksen jälkeen liikkeelle lainauksella, se kertoo katsojalle, ettei sielua sovi myydä Saatanalle. Kun kerran myy peppuaan Vanhalle Kehnolle, on tuomittu elämään ikuisessa kadotuksessa elämästä toiseen, jotain jotain. Siinäpä vasta premissi ja periaatteessa kohta nähtävän elokuvan koko juoni pähkinänkuoressa. Ehkä myös tämän blogin kirjoittajan elämäntarina?

Halvan näköisen, todennäköisesti toisen produktion leikkauspöydälle jääneestä ilmakuvasta siirrymme New Yorkin haiseville kaduille, Tower Recordsin eteen. Tätä ennen olemme nähneet World Trade Centerin ja tuottaja Menahem Golanin nimen. Joku voi vääntää tästä morbidia huumoria ja kipeitä rinnastuksia katastrofeihin, minä en sitä ilkeä tehdä. Christine Day, nuori brunetti ja elokuvan protagonisti viittoo itselleen taksia, tällä hurautetaan kaupungin kirjastoon. Pimeästä kellarista Christine löytää kolossaalisten kirjapinkkojen keskeltä ystävänsä Megin (aivan ihana Molly Shannon, tuttu Saturday Night Livesta). Christine on duon laulaja, Meg säestävä pianisti. Nämä ovat kuumeisesti etsimässä leuat lattiaan tiputtavaa kappaletta Faust-musikaalin koesoittoa varten. Julliardissa opiskelevilla nuorilla naisilla on edessään näytön paikka. Meg esittelee sopraanolleen reissussa rähjääntyneitä, hieman liekkien nuolemia nuottipapereita, niissä voisi olla potentiaalia. Tuntemattoman Eric Destlerin sävellys vaikuttaa keskeneräisenäkin magneettiselta. Megillä on kuitenkin kerrottavanaan hieman hämärää taustatietoa säveltäjästä. Se lisää naisten kieroa kiinnostusta Don Juanista kertovaan teokseen entisestään:

Destler vaikutti Englannissa noin sataa vuotta aikaisemmin. Tämä tunnettiin säveltäjänä, mutta myös erakkona ja mielipuolena, jota epäiltiin 12 ihmisen teurastamisesta. Sittemmin jätkä hävisi rottia viliseviin viemäreihin iäksi. Tai sitten tämä paloi hengiltä innostuessaan sytyttämään liian monta kynttilää torpassaan. Teostaan hän ei kuitenkaan koskaan saanut elinaikanaan valmiiksi. Nuotteja suvereenisti lukeva Christine kiekuu kappaletta hieman malliksi ja ihmettelee, miten niin kauhea mies on voinut kirjoittaa jotain niin kaunista. Samaa miettii tämän blogin alati pienenevä lukijakunta, arvostelu arvostelun perään.

Keskeneräinen Magnum Opus päätetään napata mukaan, Meg lähtee etsimään rotsiaan. Samalla Christine löytää teollisuushallin kokoisen kirjaston hyllyltä, aivan sattumalta lisää teokseen kuuluvia nuottipapereita. Laululintu alkaa sirkuttaa biisiä kuin lumottuna ja vanhana tekijänä, Destler on selvästi kirjoittanut teoksen sydänverellään, kirjaimellisesti. Nuottipaperi alkaa nimittäin tihkua sitä, Christine alkaa myös kuulemaan tuntemattoman miehen huhuilua. Nämä hallusinaatiot eivät tietenkään soita minkäänlaisia hälytyskelloja, likat lähtevät huolettomin mielin teatterille koesoittoon.

Tarjokkaita kiekuu ja kailottaa teatterin edustalla enemmänkin, koko korttelin mitalla. Christine ja Meg pääsevät harmaantuneen, kessua imevän ja infarktia odottavan teatterijehun tarkkailtavaksi, Kappaletta aletaan tulkita. Kohta eivät hiirulaisen housut meinaa pysyä jalassa, likka vetää nimittäin NIIN hyvin. Laululintu-Christine näkee mielessään jo täydet, hurraavat salit. Se mitä jää näkemättä, on lavastajien pelleily näyttämön kulisseissa. Nämä säätävät omiaan ja kohta painona toimiva hiekkasäkki tipahtaa kohti sopraanon päätä. Christine ottaa vastapalloon, näkökenttä menee mustaksi ja tuttu miesääni huhuilee taas "Christine, Christine!" Tajuttoman Donnan mielen täyttävät myös visuaalit vimmastuneista vankkurihevosista ja särkyvästä lasista. Efektin perilleviemiseksi näyt toistuvat loopilla kolmeen kertaan. Joku voisi nähdä tämän kohtauksen myös ajan kuluttamisena.

Ei vitulla, vaan lavasteella päähän lyöty Christine herää. Ei kuitenkaan New Yorkista, vaan edellisestä elämästään Britanniassa, vuonna 1889. Nytkin leidi tulee tajuihinsa lavasteissa, tosin tähän produktioon hänellä on jo kiinnitys, Faustin tarinaa luotaava näytelmä tämäkin. Jostain syystä neiti ei hätkähdä, vaan tämän olo on oikein jättefint. Christine viedään huoneeseensa elpymään. Ikkunan takana kuiskii kohta jälleen se unien ja harhakuvien mies. Siinä missä joku muu voisi tässä kohtaa epäillä menettäneensä järkensä, on Christine vain äimänä ja nähtävästi hieman "sillä päällä". (Allekirjoittanut tosin tässä kohdin vain arvailee, tosielämän kokemuksen puutteessa.) Leidi epäilee ääneen, että onko ikkunan takana luuraava Mustakaapu hänen edesmenneen isänsä lähettämä enkeli ja mentori. Validi kysymys, jos sairastaa esimerkiksi skitsofreniaa. Kuka on tuo tumma hahmo? Se selviää pikapuolin.

Seuraavaksi siirrymme homeiseen, kylmään ja märkään kellariin. Oopperatalon alisilla asustelee rottien ja luurankojen lisäksi mystinen alivuokralainen, josta talon työntekijöillä on  kerrottavanaan vain hajanaisia kummitustarinoita. Kliseisistä kliseisimmässä loukossa majaansa pitää mielipuoli säveltäjä, Eric Destler (Robert Englund). Mies on lähdössä kylille, tätä ennen on laitettava hieman naamaa kuosiin ja kasaan. Ehostus tapahtuu karhunlangalla ja ongenkoukun paksuisella neulalla. Perusvoiteet ja puuteri eivät enää toimi lärviin, joka mätänee ja lahoaa ankarasti. Pianomiehellä on monta rautaa tulessa, arviolta noin tuhannen kynttilän lisäksi. Naamapuoli on väkertänyt sävelteosta Don Juanista, mutta korkeasta itsekritiikistä johtuen ei urakan kanssa olla vielä maaliviivoilla. Oopperan esittäjäksi ei myöskään kelpaa Destlerin mielestä mikä tahansa Idols-tyrkky, vaan todellinen tulkitsija ja satakieli. Nyt Destler uskoo löytäneensä etsimänsä, kenet muunkaan kuin nuoren ja timmin Christinen. Parempiakin päiviä nähnyt feissi vaatii kuitenkin päivittämistä, muuten ei sovi lähteä vonkahommiin. Tätä varten on miehen napattava viittansa niskaan ja häivyttävä yöhön, etsimään varaosia pimeiltä sivukujilta. Tämä oman elämänsä Tiina Jylhä saksii tottakai löysät pois eläviltä ihmisiltä, ilman puudutusta tai edes erillistä lupaa.

Jos olet lukenut tai nähnyt alkuperäisen Oopperan kummituksen, tiedät jo suurinpiirtein mitä tuleman pitää. Tosin orkkisteos ei muistaakseni sisältänyt kornia dialogia, elävältä nyljettyjä spurguja ja kohtausta, jossa miehen pää leikataan Moralla irti tämän torsosta? Käsittääkseni ei tarinassa myöskään mainita bordellia pyörittävää kääpiötä, joka tarjoaa Destlerille vuosisadan "Artisti maksaa"-diiliä? Tässä kustannusopimuksessa tuntematon säveltäjä saa musiikkinsa kuuluviin koko maailmalle. Vastavuoroisesti Eric saa kasvoihinsa myös jonkinlaisen lihansyöjäviruksen, joka tekee tästä aikansa supertuottajasta kuvottavan näköisen, spitaalisen friikin. Tämä on perinjuurin ikävää, sillä hän sai diilissä myös kuolemattomuuden kirouksen. Tai ehkä tämä kaikki löytyykin Lerouxin kirjasta, olen vain silmäillyt sitä puolinukuksissa, vissiin? Ketä minä petän? Tässä taloudessa ei lueta Ranskalaista korkeakulttuuria, korkeintaan sähkömittaria.

Hyväksi tätä elokuvaa on paha lähteä haukkumaan, haukkuminen muuten on kyllä hyvin helppoa. Miksi tämä elokuva sitten on niin saatanan huono? No syitä on monia. Pääosaan on valittu Robert "Freddy" Englund, jonka edellistä (ja menestyneempää) roolia tämä filmi kierrättää, häpeilemättä. Siinä missä teinien uniin ilmestyvä, saksikätinen pedofiili osaa elokuvissaan olla kieroutuneella tavalla jopa hauska, ei sama huumori toimi tässä tapauksessa. Ei varsinkaan silloin kun kaikki muut roolihahmot ovat totisia, kuin odottajat sukupuolitautipoliklinikan aulassa. Eric Destler jopa näyttää spitaalin (tai kupan) runtelemilla kasvoillaan aivan Freddy Kruegerilta. Joko tämä on täysin tietoista, tai sitten loputtomien jatko-osien kurimukseen joutuneen Englundin naama on kustannussyistä takavuosina käsitelty pysyvästi akkuhapolla, jotta tuleviin "Painajainen Elm Streetillä"-filmauksiin ei tärvätä kallista kuvausaikaa meikkaustuolissa istuen.

Suuri syy tämän elokuvan huonouteen on myös rahan säästö väärissä paikoissa, eli kautta linjan. Onhan tuottajana toiminut entinen Cannon-kurko Menahem Golan. Tätä filmiteollisuuden pientä suurta miestä saamme syyttää, tai kiittää muun muassa siitä, että Chuck Norriksella on ollut aikanaan ura näyttelijänä. Mies ohjasi Israelissa aikanaan kovasti elokuvia 60-luvulla, omaperäisyys oli sivuseikka. Filmit olivat pääosin lähes suoria kopioita menestyneistä Hollywood-tuotannoista. Kunnianhimoinen Golan osti serkkunsa Yoram Globuksen kanssa konkurssikypsän tuotantoyhtiö Cannonin vuonna 1979, ja laittoi hösseliksi Yhdysvalloissa. Loppu onkin historiaa, surullisenkuuluisaa.

Cannon Groupin bisnesidea nojasi vahvasti kahteen malliin: "Mahdollisimman pienellä investoinnilla mahdollisimman suuret voitot" ja Yngwie Malmstenin lanseeraamaan "More is more"-eetokseen. Hullunkiilto silmissään elokuvia vääntäneet serkukset, eivät koskaan tulleet tunnetuiksi elävien kuvien kultasormina, ei ainakaan laadullisessa mielessä. Höttöä tämä kaksikko tuotti Yhdysvalloissa kyllä perkeleesti pitkin 80-lukua. Mitä useammassa pätkässä komeili tuotantoyhtiön logo, sitä parempi. Cannonin makkaratehdas väänsi siis liukuhihnalta leffoja toisensa perään. Niiden pääosiin kelpasivat Chuck Norriksen ohella Hollywoodin unohtama seniori, ja tuhatkasvo Charles Bronson.

Poikkeuksetta nämä Cannonin rainat kopioivat sumeilematta menestyneempiä esikuvia, tai sitten ne ratsastivat aiheillaan senhetkisten muotivirtausten aallonharjoilla. Eli toimintatavat eivät Israelin vuosista koskaan muuttuneet, ei ainakaan fiksumpaan suuntaan. Intohimon puutteesta serkuksia ei voi syyttää, ahneudesta ja tyhmyydestä kylläkin. Cannon Group kaatui vuosikymmenen lopulla omaan mahdottomuuteensa. Bisnespuoli kusi kuin palokunnan hevonen, eivätkä puolivillaiset tuotannot saaneet ihmisiä enää teattereihin. Konkurssin jälkeen lähti parivaljakko riitaisasti omille teilleen, vahingoista kuitenkaan viisastumatta. Tästä osoituksena esimerkiksi tämä elokuva.

"The Phantom of the Opera" on hyvin halvan näköinen tapaus. Ei nyt aivan törkeimmästä päästä, mutta esimerkiksi kumiset tyrmän seinät loppukohtauksessa syövät tehoja jonkin verran. Elokuva on kuvattu Englannissa. On helppoa uskoa, että tämä liike on tehty pelkästään kustannussyistä, ei autenttisuuden takia. Erikoisefektit ovat ajoittain ihan kelvollisia, mutta toisinaan hyvin koomisia, tahtomattaan. Välillä tämä kauhufarssi näyttää aivan Eurooppalaiselta pornoelokuvalta, vain seksi loistaa poissaolollaan. Eli toisin sanoen se ainoa syy, miksi kukaan sellaisia filmejä katselee. Tarkkoja, historiallisia ajankuvia pornoleffat harvemmin edustavat. Tai mistäs minä tiedän, uskovainen ja muutenkin kiltti mies. Säästösyistä on Dickensiläinen Lontoo typistynyt kahteen kujaan. Pääasiallisena tapahtumapaikkana toimivan oopperatalon pääovea kuvataan ainakin neljään eri otteeseen, aina hieman erilaisesta kuvakulmasta. Halvan paskaelokuvan kreivi Roger Corman käytti tätä kierrätystä lukuisissa elokuvissaan. Hän toimi myös Menahem Golanin oppi-isänä. Jostain syystä myös Hammer Horror tulee mieleen, se tylsin ja halvin. Sillä erotuksella tosin, että nämä elokuvat tehtiin pääosin 50- ja 60-luvuilla. Silloin pätivät erilaiset pelisäännöt kuin vuonna 1989. 

Elokuvan piti kuulemma alun alkaen ollakin raaempi, tarkoituksettomalla väkivallalla ja tisseillä kuorrutettu ukotus, mutta kaikki olennainen on leikattu pois, jotta tämä filmi on saatu matalammalla ikärajalla teatterilevitykseen. Juonen kuljetus on kehnoa, puolitoistatuntinen ei tempaa mukaansa missään vaiheessa. Kahdella aikavyöhykkeellä Tommi Evilän tavoin loikkiva elokuva kompastuu omiin jalkoihinsa pahemman kerran. Tarinan premissi New Yorkissa käydään läpi ohitsekiitävän nopeasti, sitten siirrytään sadan vuoden taakse Lontooseen. Kun Christine herää taas vuodesta 1989, on katsoja jo ehtinyt miltei unohtaa, että tällainen juonikuvio yleensä on olemassa. Sen hapsottavat langanpäät pitäisi vielä jotenkin sitoa yhteen. Itse haukottelin tässä vaiheessa jo siihen malliin, että kitaani olisi leikiten mahtunut keilapallo, tai Dolly Partonin vasen hinkki. "The Phantom Of The Opera" ei ole Menahem Golanin tuotannoista se pitkäveteisin rahastusyritys. Ne harvat plussat jaan elokuvan koomisuudelle. Tosin se on tahatonta komiikkaa, tässä nauretaan elokuvalle, ei sen kanssa. Siksi elokuva kannattaakin katsoa, siis jos mielesi tekee katsoa sitä myyttisesti "Niin paskaa, että se on hyvää"-kauhua.

Arvosana: Yksi spitaalin runtelema, irtonainen lerssi viidestä.

Traileri